Nuorisoväkivaltaa kaduilla

Viime viikkoina on ollut tiedotusvälineissä paljon puhetta katuväkivallasta ja erityisesti Helsingissä pyörivästä 100-150 nuoren jengistä. Useiden lehtien pääkirjoituksissa, asiantuntijoiden lausunnoissa ja kaupunkilaisten haastatteluissa on asiaa käsitelty useasta näkökulmasta. Monessa kauhistellaan tilannetta, mikä on tietysti ymmärrettävää, mutta useassa lehtijutusta jää vähän köyhä jälkimaku. Ilmiö tiivistetään korona-ajan ilmiöksi ja maahanmuuttajien aikaansaamaksi, mitä se ei todellisuudessa ole.

Uutisotsikoita eri lehdistä ja uutissivustoilta.

Olen tähänkin blogiin kirjoitellut omasta nuoruudestani, ajastani Itä-Helsingissä. Silloinkin kaduilla tapeltiin ja oikein kunnolla. Eikä vaan Helsingissä, vaan 90-luvulla levottomuuksia oli myös mm. Oulussa. 2000-luvun alussa oli levottomuuksia ja 2010 uutisoitiin ainakin Espoossa liikkuvasta ryöstelevästä nuorisojoukosta. Samaa uutisointia löytyy oikeastaan siitä asti, kuin Suomessa on uutisia tehty.

Samaa keskustelua on siis käyty jo oikeastaan 100 vuotta, mutta aina välillä se unohtuu. On harmillista, että vasta kun jotain uutiskynnyksen ylittävää väkivaltaa tapahtuu, asiasta keskustellaan julkisesti. Jos puhutaan Helsingin rautatieaseman tai Itäkeskuksen Tallinnanaukion levottomuudesta, ei se tule yhdellekään nuorten kanssa töitä tekevälle yllätyksenä. Ongelmia oli omassa nuoruudessani 90-luvulla ja niitä on edelleen. Välillä on toki ollut rauhallisempia hetkiä, riippuen siitä, mitkä nuorisokulttuurin sen hetkiset trendit ovat olleet.

Suomessa ei ole koskaan ollut näin turvallista

Nuorten tekemiä rikoksia on tilastoitu yhtenäisesti vuodesta 1995. Koko tilastohistorian aikana on nuorten tekemät rikokset vähentyneet. Pari vuotta sitten uutisoitiin, että “Pahamaineinen nuoriso uhkaa kadota”, koska nuorisorikollisuus on vähentynyt niin paljon. Isossa kuvassa Suomen nuorilla menee siis tällä(kin) elämän osa-alueella paremmin kuin koskaan. Helsingissä alaikäisten tekemien henki- tai pahoinpitelyrikosten yhteismäärä on laskenut viime vuodesta, mutta henkirikoksesta epäiltyjä nuoria on vuonna 2020 ollut enemmän kuin vuosi sitten. Tästä huolimatta emme elä mitään väkivallan nousukautta, pikemminkin päinvastoin.

Uutisista saattaa kuitenkin saada sellaisen kuvan, että asiat ovat menossa huonompaan suuntaan. Uutiset kun kertovat aina jostain poikkeavasta. Rauhallinen ilta ei ole uutinen, mutta kolmen nuoren nyrkkitappelu on. Nykyään, kun uutisvirta on entistä nopeampaa, niin myös entistä pienemmistä tapahtumista löytyy juttuja. Tämän vuoksi meistä saattaa hyvinkin tuntua, että väkivalta on lisääntynyt. Lisäksi somessa liikkuu tietoja ja huhuja entistä nopeammin. Mitä raflaavampi tarina, sitä enemmän ihmiset voivat pöyristyä, ja sitä enemmän juttu saa jakoja.

Tämä ei tarkoita, etteikö Suomessa olisi väkivaltaisia nuoria. Totta kai on, ja on aina ollut. Tätä ongelmaa ei saa vähätellä! Samaan aikaan on menossa ilmiö, jossa suurimmalla osalla nuorista menee paremmin kuin koskaan ja pienellä vähemmistöllä huonommin kuin aikoihin. Molemmat ääripäät ovat olemassa yhtä aikaa, ja todellisuudessa suurin osa nuorista osuu näiden ääripäiden väliin. 100-150 väkivaltaisen nuoren joukko on kuitenkin aika pieni. Helsingissä kun asuu 10-18-vuotiaita nuoria noin 50 000.

Helsingin rautatieaseman ovet pimeänä iltana.
Kuva: MInna lehtinen

Mutta entä ne maahanmuuttajat

Yksi ikävin piirre keskustelussa on ollut, taas ja jälleen kerran, maahanmuuttajien syyllistäminen. En edes mene tässä tarkemmin siihen, miksi kaikkien ulkomaalaistaustaisten niputtaminen termin “maahanmuuttajat” alle on ongelmallista. Mutta koko nuorisoväkivaltaongelman niputtaminen ulkomaalaistaustaisten syyksi tai seuraukseksi on vähintäänkin ymmärtämättömyyttä. Ja pahimmillaan puhdasta populismia, jolla ajetaan vain omaa agendaa.

Helsingin 15-vuotiaista nuorista on eri tavoilla ulkomaalaistaustaisia noin viidennes. Mutta tarina ei lopu siihen. Suurin osa tästä porukasta, noin 70 %, on syntynyt Suomessa. Tämä pieni fakta tuppaa unohtumaan, kun ongelmat laitetaan joko “hallitsemattoman maahanmuuton” tai “huonosti hoidetun Euroopan pakolaiskriisin” syyksi. Nämä nuoret ovat siis asuneet koko elämänsä Suomessa ja käyneet läpi suomalaisen koulutusjärjestelmän. Jos siis haluaa syyllistä etsiä, niin ehkä ongelmia voisi etsiä jostain vähän lähempää kuin maahanmuutosta…

Todellisuudessa samoista ongelmista voivat kärsiä kaikki nuoret syntyperästä riippumatta. Se, miksi ulkomaalaistaustaiset ovat esimerkiksi nuorten pahoinvoinnin tilastoissa yliedustettuina, onkin kohtalaisen monimutkainen yhtälö. Voisiko pahoinvointi johtua vaikka siitä, että monesti he tulevat köyhemmistä perheistä, kun vanhemmat eivät saa töitä syrjivillä työmarkkinoilla? Voisiko pahoinvointi johtua vaikkapa heidän kokemasta syrjinnästä koulussa ja hyväksymisen puutteesta? Tai siitä, että joutuu taistelemaan oman hyväksynnän puolesta? Tai siitä että jo peruskoulussa on nähtävissä rakenteellisia ongelmia ja suoranaista rasismia? Toivottavasti ymmärrätte ongelman monimuotoisuuden, jota ei ihan muutaamaan lauseeseen voi tiivistää…

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Suurin syy nuorten väkivallantekoihin on ulkopuolisuuden tunne ja näin on ollut aina. Jos elämässä ei ole sisältöä, tai toivoa paremmasta, niin väkivaltaan on helppo turvautua. Kavereiden tai “muun jengin” silmissä väkivallalla voi saada arvostusta. Se tuntuu hyvältä, jos arvostusta ei ole mistään muualta saanut. Nyt on uutisoitu, että nuoret ovat ryöstäneet ihmisiä saadakseen esimerkiksi merkkivaatteita. Ei niitä vaatteita huvikseen haluta, vaan sen vuoksi, koska kalliista vaatteista on tullut statussymboleja. Niilläkin saa arvostusta muiden nuorten keskuudessa. (Tämä on muuten pelottava ilmiö, jota pitäisi pohtia tarkemmin, mutta ei nyt).

Kolmen nuoren selät kävelemässä pimeässä.
Kuva: Iida

Paras tapa ehkäistä väkivaltaa on siis vähentää ulkopuolisuuden tunnetta. Se vaatii resursseja niin kouluihin, harrastuksiin kuin nuorisotyöhön. Positiiviset kokemuksen kuulluksi tulemisesta, ryhmään kuulumisesta ja aikuisten ja/tai muiden nuorten arvostuksesta pitäisi kuulua kaikille nuorille. Tämäkään ei ole mikään uusi oivallus, sillä samaa resurssipulaa on podettu jo ainakin 90-luvun lamasta asti, jos ei myös ennen sitä. Fakta on se, että jos me haluamme auttaa ja puuttua ongelmiin, niin siihen tarvitaan työvoimaa, joka maksaa.

Pitää myös olla rehellinen itselleen. Vaikka järjestelmä olisi kuinka hyvä, niin aina löytyy rakoja, joiden välistä tippua. Siihenkin pitää varautua. Pitää luoda oikeasti toimivat polut pois ahdingosta jos, ja kun, nuoria sinne tippuu. Nykyinen järjestelmä perustuu lähinnä ongelmiin puuttumiseen, mutta jos ei ole riittävän isoja ongelmia, niin apuakin on vaikea saada. Pitäisi löytyä tapa auttaa jo siinä vaiheessa, kun ongelmat eivät ole kasvaneet liian suureksi.

Pahimmat ja parhaimmat seuraukset

Pahimmillaan nuorten väkivaltainen käytös johtaa noidankehään: Nuoret voivat pahoin, jonka vuoksi he oireilevat väkivallalla. Tästä syystä ihmiset kokevat pelkoa, jonka takia nuoria ei uskalleta kohdata. Seurauksena nuoret tuntevat entistä enemmän ulkopuolisuuden tunnetta ja voivat entistä pahemmin. Vielä jos asiasta uutisoidaan uhkakuvia luoden, yksinkertaistaen ja pelkoa lietsoen, on soppa valmis. Itse olen ihan fiksuilta ihmisiltä kuullut kommentteja, että ei sinne Helsingin keskustaan nyt uskalla mennä (keskellä kirkasta päivää), kun siellä on niitä rikollisia nuoria niin paljon. Vaikka kyllä sinne vielä pari viikkoa sitten uskalsi mennä iltaa viettämään…

Itse toivoisin, että seurauksena olisi ymmärrystä nuoria kohtaan. Nuorten pahoinvointi ei ole nuorten, vaan aikuisten syytä. Me aikuiset päätämme, mihin resursseja riittää. Me aikuiset päätämme, miten nuoria kohdellaan. Me aikuiset luomme sen ilmapiirin, jossa nuoret elää. Me aikuiset olemme vastuussa niin omista lapsistamme kuin kaikista muistakin nuorista. On ihan turha väittää, etteikö asialle voisi tehdä mitään. Kyse on vain siitä, miten paljon me aikuiset oikeasti haluamme auttaa.

– Mikael

Jos maapallo onkin litteä

Myönnän, että minulla on vähän outoja harrastuksia. Yksi niistä on aina välillä laitaa YouTuben hakukenttään termi “flat earth” tai “conspiracy theory” ja ryhtyä tutkimaan, minkälaisia ovat uusimmet todisteet maapallon litteydestä tai liskoihmisten elämänvaiheista. Usein luvassa on nimittäin varsin päätöntä menoa, ainakin omasta mielestäni. Välillä saa nauraa ihan ääneen ja joskus lähinnä kieriskellä myötähäpeässä. 

Litteän maan kartta avaruudessa kuvattuna
Claus Lunau/Science Photo Library

Ihan hauskaa on myös seurata kilpavarustelua vaikkapa flat earth -yhteisön ja tieteellisemmän maailmankuvan omaavien kesken. Välillä molempien osapuolien kommentit menevät henkilökohtaisuuksiin, mutta joskus litteän maan todistelut kuulostavat ihan järkevältäkin, jos unohtaa muutaman fysiikan lain. Salaliittoteoreetikot on toki ihan oma lukunsa. Osa heidän teorioistaan on nimittäin vähintäänkin… mielenkiintoisia. 

On toki hauskaa naureskella ihmisille, jotka yrittävät todistaa maapallon litteyttä. Todisteena kun käy niin porttien kääntely kuin märkien tennispallojen heittely. Melkeinpä aina litteää maapalloa kannattavat perustavat väitteensä tieteeseen. Siis tieteeseen, jota he itse tekevät. Ja me muut ollaan tietysti vain lampaina, jotka uskovat mitä tahansa väitteitä, joita ns. tiedemiehet kertovat. 

Jos litteä maa on sun juttu, go for it 

Mielestäni ihmiset saavat ajatella ihan mitä tahansa, kunhan eivät vahingoita muita (henkisesti tai fyysisesti). Jos litteä maa on sun juttu, niin go for it. Näen kuitenkin aika suuren ongelman sen, kun ihmiset esiintyvät tieteilijöinä ilman vähäisintäkään ymmärrystä tieteellisestä metodista tai fysiikan laeista. Väärän tiedon esittäminen tieteellisenä faktana ei ole ok, se on valehtelua. Oli sitten itse asiasta mitä mieltä tahansa. 

Me suomessa saamme kaikki kohtalaisen hyvän ja ilmaisen koulutuksen. Siitä huolimatta täältäkin löytyy litteän maan todistukseen uskovia. Vaikka yksikään litteän maan teoria ei pysty selittämään aurinkokunnan, tai edes maapallon, toimintaa kattavasti, niin silti usko on kova. Itse asiassa teorioita litteästä maan toiminnasta on useita, eikä niistä mikään toimi. Ilmiötä taitaakin selittää halu kritisoida tai huomiohakuisuus, ei todellinen usko litteään maahan.

Miksi netin huuhaa on ongelma 

Monelle netissä muutaman minuutin videoihin pakattu Flat earth -propaganda on halutumpaa sisältöä kuin vaikkapa Neil deGrasse Tysonin videot. Ensimmäinen kun vetoaa tunteisiin ja juuri sinun oikeuteen tietää totuus ja jälkimmäinen tieteeseen. Yksittäisinä videoina tässä ei tietenkään ole ongelmaa. Katsonhan itsekin välillä näitä huuhaavideoita, vaikka tarjolla olisi paljon järkevämpääkin sisältöä.

Punainen leimasinkuva, jossa lukee Bullshit

Jossain vaiheessa on kuitenkin ylitetty kriittinen massa ja näistä huuhaavideoista on tullut liian suosittuja ja ne otetaan tosissaan ihan liian usein. Tämä on jo alkanut vaikuttamaan esimerkiksi tieteen uskottavuuteen maailmalla, ja pikkuhiljaa valitettavasti myös Suomessa. Tätä kehitystä ei ole auttanut se, että Yhdysvaltojen presidenttinä on viimeiset neljä vuotta ollut lähinnä vain itseensä uskova, kovaääninen tieteen kyseenalaistaja.

Mitä väliä! 

No mitä sillä sitten on väliä, jos maailmassa katoaa usko tieteeseen ja kuka tahansa huuhaan puhuja saa enemmän palstatilaa kuin tutkijat ja asiantuntijat? No on sillä valiä! Tutkijat ja asiantuntijat ovat tutustuneet omaan aiheeseensa parhaimmillaan vuosikymmenten ajan. He ovat joutuneet perustelemaan omia näkemyksiään niin omia tutkimuksiaan suunnitellessa kuin niitä puolustaessa muita asiantuntijoita vastaan. Asiantuntija ovat asiantuntijoita, koska he… tuntevat asiansa.

Tiede on itseään korjaava prosessi, jossa väärät teoriat aina häviävät. Tiede ei koskaan väitä olevansa 100% oikeassa, koska se ei koskaan ole oikeassa 😊. Uusien todisteiden valossa myös teorioita muutetaan. Valitettavasti me ihmiset ollaan aika huonoja käsittelemään epävarmuuksia ja hyviä uskomaan “Sataprosenttisia faktoja” ja toisten ihmisten kertomia tarinoita.

Uhkana on maailma, jossa “musta tuntuu” alkaa ohjailemaan päätöksiä. Maailma, jossa tieteen tai tiedon sijasta paras puhuja tai taitavin psykologian tuntija päättää. Tai vaihtoehtoisesti maailma, jossa elää lähinnä idiootteja. Täsä maailmasta on jopa tehty ihan oma “dokumentti”, Idioluutio, jos sen joku haluaa katsoa.

Mielenosoituskyltti: "Idiocracy was just supossed to be a movie, not a documentary.
Mark Dixon from Pittsburgh, PA, CC BY 2.0 https://creativecommons.org/licenses/by/2.0, via Wikimedia Commons

ps. en viitsi edes aloittaa QAnonista… kunhan vaan sanon, että ei kannata uskoa ihan kaikkea, mitä netin anonyymeillä palstoilla puhellaan ;).

Ilon lähteitä

Ikä ei tuo viisautta arjen puuhiin. Edelleen huomaan, että liian paljon aikaa kuluu asioissa, joiden sisältö tulee oman itsen ulkopuolelta, kuten tv:n tuijottaminen ja somessa seikkailu. Huomaan, että aikaa menee yhä enemmän noiden seuraamisessa ja niissä kirjoittamisessa – löydän entistä enemmän syitä jäädä niiden pariin.

Kuva vanhasta kuvaputkitelevisiosta tyhjässä tapetoidussa huoneessa puisella jakkaralla.

Kaipaan 60- ja 70-lukua. Silloin puuhat löytyivät itseni kautta ja kavereiden parista. Teimme sitä, mikä meitä kiinnosti. Tietenkin ne olivat terveitä ja reippaita juttuja. Eri pelien pelaamista ulkona ja sisällä sekä erilaisia puhdetöitä. Ei ollut silloin oikeastaan mitään turhia houkutuksia lapsille ja nuorille. Nykyajan digimaailmasta ei ollut tietoakaan, telkkarissa oli kaksi kanavaa. Boltsin sekoittamista erilaisilla aineilla oli vierasta. Tosin jossain vaiheessa minuakin yritettiin tinnerijengiin. Oli turvallinen lapsuus ja nuoruus. Oli kiinteä perhe, jossa jokainen omien kykyjensä mukaan osallistui arjen puuhiin ja töihin.

Myöhemmin seurasi aika, jolloin houkutuksia tuli, ja sitä alkoi tehdä sellaista, mitä kaveritkin tekivät. Silloin ei ajatus useinkaan ollut mukana tekemisissä. Mutta ne olivat aika viattomia puuhia: joskus vähän jotain halpaa punkkua, tupakanpolttoa, jopa tytön kanssa sellaista puuhastelua, josta vanhemmat varoittivat. Kuitenkin tekemiset olivat sellaisia, ettei toisille tehty vahinkoa. Poliisin kyydissä ei tarvinnut olla.

Perhe ulkoilee järven rannalla, 60-luvun asuntovaunun edessä.

Minun pitäisi yhä vahvemmin keskittyä kuuntelemaan itseäni: mitä haluan tehdä, mikä tekeminen tuottaisi apua ja iloa toiselle, eli lähimmäiselleni. Onneksi teen paljon vapaaehtoistyötä, joka rauhoittaa mieltäni ja saan jotain hyvääkin aikaan.

Itsensä kuunteleminen, passivoivien ja turhan monien puuhien vähentäminen ja päätä sekoittavien aineiden välttäminen – niillä pysyy mielenrauha ja itsen hyväksyminen sellaisena, kun on. Mutta vaikeaa se on, olla ihminen itselle ja toiselle.

Kirjoittaja toimii vapaaehtoisena nettimummola Murusissa. Tutustu muihin Murusiin ja nettimummolaan osoitteessa muruset.fi.

Minäpä ymmärrän tahallaan väärin

Palataanpa ajassa 15 vuotta taaksepäin. Internet oli silloin hyvin erilainen paikka tähän päivään verrattuna. Ei ollut Twitteriä ja Facebook oli vain vuoden ikäinen pikkutekijä. YouTubekin oli vasta samaisena vuonna 2005 perustettu videonjakopalvelu. Elettiin somen alkuaikoja. Silloin uudesta sosiaalisesta mediasta, uudesta tavasta yhdistää ihmisiä, puhuttiin jopa koko maailman pelastajana.  

Facebook, YouTube ja Twitter-sivujen vanhat ulkoasut julkaisuvuonna.
Somen alkuaika näytti tältä. Kuvassa sivujen Julkaisuvuoden ulkoasut.

Sosiaalisen median lupaus

Somen avulla saisimme yhteyden niin sukulaisiimme, ystäviimme kuin kaikkiin muihinkin ihmisiin ympäri maailmaa. Somessa voisimme jakaa elämämme ja mielipiteemme kaikkien kesken. Näin ennakkoluulot vähenisi ja maailmasta tulisi oikeasti tasa-arvoinen ja mukava paikka kaikille olla ja elää… Jossain vaiheessa taidettiin kuitenkin mennä vikaa, eikä visio tainnut ihan toteutua niin kuin ajateltiin. Toki some on saanut paljon hyvää aikaan, mutta nyt ei puhuta siitä.

Itse käytän viikossa muutaman tunnin tutustumalla “suomalaiseen poliittiseen keskusteluun” Twitterissä. Valitettavasti harvoin siellä oikeasti on mitään keskustelua, vaikka alusta sinänsä sen mahdollistaisikin. Lähinnä Twitter (ja moni muukin some) on täynnä omaa mielipidettään megafonillaan tuuttaavia trolli-ihmisiä, joille dialogi tarkoittaa lähinnä kahden ihmisen eriaikaista monologia.

Dialogin puute on ikävää, mutta “keskustelun” kaikkein ärsyttävin piirre on tahallaan väärin ymmärtäminen. Aina välillä toki oikeitakin väärinymmärryksiä tapahtuu, sillä somessa viestit ovat lyhyitä ja ne pitäisi osata muotoilla hyvin. Se on ihan ok, ja aina voi korjata, jos oma teksti/kuva/video on ymmärretty väärin. Mutta nyt en puhu näistä harmittomista lapsuksista.

Kuvakaappaus Twitteristä, jossa valitetaan väärinymmärtämisestä.

Mitä tahansa sanot, olet väärässä!

Tahallaan väärin ymmärtäjä ymmärtää minkä tahansa viestin hyökkäyksenä itseään ja/tai omaa ajamaansa asiaa vastaan. Jos asia on yhtään tulenarka, niin vaikka kuinka selkeästi esittäisi asiansa, niin joku aina ymmärtää tahallaan väärin. Ja tämä “väärin ymmärtäminen” on sellaista, että mikään korjaus tai perustelu ei auta. Etenkin, kun jokaiseen valitusviestiin voi sitten laittaa sen oman mielipiteensä, jota ei tietysti tarvitse perustella millään tavalla.

Tunnen monia ihmisiä, jotka eivät uskalla osallistua esimerkiksi Twitterissä keskusteluun, koska siellä aina on joku urputtamassa. Mitä useampi jää tästä syystä keskustelun ulkopuolelle, sitä useampi keskustelu jää käymättä. Ja se on iso ongelma! Monen tutkijan, poliitikon, toimittajan, lääkärin, upseerin, insinöörin, taiteilijan, terveydenhoitajan ja muunkin näkökulma jää löytymättä, jos somessa ei ole positiivinen ympäristö mielipiteiden jakamiseen, kuten pitäisi olla. Sitten mielipiteitä jaetaan vain omissa kuplissa, joissa ei sitten opi mitään uutta.

Somessa ei ole mitään muuta kuin se sisältö, jonka me sinne luomme. Palaamalla reiluun keskustelukulttuuriin ja keskustelemalla itse kivemmin voi muuttaa asioita. Twitter ei ole rikki, kunhan me lakkaamme rikkomasta sitä.

Suvi Auvinen, Ellun Kanat

En itsekään aktiivinen osallistuja somen keskusteluissa, vaikka niitä paljon seuraankin. En vain jaksa vääntää ihmisten kanssa, jotka eivät edes halua keskustella ja ymmärtävät tahallaan väärin. Miksi me ihmiset, jotka ainakin omasta mielestämme olemme niin kovin fiksuja, aina pilaamme kaiken? Some, Twitter mukaan lukien, voisi olla mahdollisuus oikeasti tutustua toisiin ihmisiin ja jakaa mielipiteitä, keskustella ja oppia lisää. Mutta me käytämme näitä upeita välineitä lähinnä toistemme kiusaamiseen.

Kun kaikki menee pieleen?

Tänään heräämisen jälkeen löin käteni oveen, jalkani sängyn kulmaan ja pääni lamppuun. Aamukahvit kaatuivat keittimestä purujen kera syliini ja ne ainoat puhtaana olleet farkut meni sitten samoin tein pyykkiin. Onneksi kaikki arimmat paikat säästyivät palovammoilta. Kotoa lähtiessä unohtui avaimet, kännykkä ja lompakko kotiin…  Ei olisi kannattanut vaihtaa reppua juuri ennen lähtöä.  

Tiskialtaan pohjalla puolityhjä kahvipannu, kahvinpuruja ja repeytynyt suodatinpaperi.

Ei siis oteta pyörää, vaan tullaan (ilman lippua, kun ei ole sitä lompakkoa) julkisilla töihin. Onneksi ihmiset ei hirveästi ihmetelleet kypärää kantavaa tyyppiä lähijunassa, eikä edes niitä lökäpöksyjä tai erittäin epäkäytännöllistä pyöräilykassia. Töissä meni sitten melkein puoli tuntia, ennen kuin pääsin sisään. Minä kun olen usein ensimmäisenä toimistolla, eikä ollut kukaan avaamassa ovia.  

Tietokone aloitti päivänsä päivittämällä Windowsia ja sen jälkeen parilla perus “blue screen of frustration” -syklillä, kuten asiaan kuuluu. Kahvikonekin oli huollossa ja Mokka Masterista vietiin viimeinen kuppi juuri, kun astuin keittiöön. Ai niin… ja muistinko mainita, että olin unohtanut evääni kotiin. Sen teen onneksi niin usein, että ei edes (paljoa) harmittanut. Kaupasta kun saa ruokaa… paitsi että ei saa, kun ei ole sitä lompakkoa mukana! 

Tyhjä kahvipannu kahvinkeittimessä

Joskus sitä tuntuu, että on päiviä, kun kaikki.. siis IHAN KAIKKI menee pieleen. Tätä miettiessä työkaveri sitten muistutti, että yksi kohtalaisen iso työtehtävä pitäisi saada tänään valmiiksi. Kyllähän minä sen tiesin, mutta olin tietysti unohtanut ja koko päivä oli jo täynnä jos jonkinmoisia kokouksia ja kissanristiäisiä. Mistäköhän sitä voisi luistaa, että ehtisi tekemään tärkeimmän työn alta pois? 

Koneeni sain kuitenkin lopulta auki ja laitoin viestiä siskolle, joilla on vara-avain kotiini. Sovittiin, että kun lähden töistä, niin haen avaimen heiltä. Kiva… tunti lisää kotimatkaan, mutta ainakin pääsen kotiin. Tosin edelleen pitäisi mennä pummilla, eli bussi ei olisi vaihtoehto. Ja mikäköhän kulkuvälinen menisi nopeimmin hänen luokseen ja takaisin kotiini…? Jos et arvaa, niin bussi, totta kai. 

Hetken aikaa töitä tehtyäni tuli sähköpostiin viesti, että yksi kokous oli tältä päivältä peruttu, minkä vuoksi ehtisin tekemään kiireisemmät hommat paremmin. Lounasaikaan työkaveri lähti normaalista poiketen ravintolaan lounaalle ja lupasi tarjota minullekin, kun ei sitä lompakkoa mukana ollut. Lounaslistallakin oli mainiota punajuuripihviä, vaikka monesti ko. paikassa ei kovin hyviä lounasruokia ole. Iltapäivällä pari kaveria lähetti aamuisista toilailuistani inspiroituneina parit meemikuvat, jotka kyllä nauratti ainakin minua ja toivottavasti myös heitä. 

Meemikuva palavasta huoneesta, jossa istuu piiretty koira, joka sanoo This is Fine.

Työhommat tuli tehtyä (riittävän hyvin) ja olin juuri laittamassa koneeni kiinni, kun sähköpostini kilahti. Ajattelin heti, että nyt sieltä tulee jotain kuraa, mutta onneksi se ei ollut mikään viimehetken työhomma. Se oli siskoni, joka sanoi tulevansa työpaikkani ohi ihan kohta ja voisi heittää minut kotiin asti avaimien kera. Tartuin tähän tarjoukseen tietysti kuin… saukko simpukkaan? 

Kotona sitten odottikin niin eväät, jotka söin päivälliseksi ja kaikki muutkin unohtuneet kamat. Farkkujen tahrat lähti pesussa ja itse asiassa niissä pieruverkkareissa oli ihan kiva olla töissä. Ainakin, kun ei tarvinnut kenenkään ulkopuolisen kanssa olla yhteydessä. Illalla ei sitten onneksi mennyt yksikään asia pieleen ja aamulla päähän saatu kuhmukin laski ennen nukkumaan menoa. 

Onko tarina tosi? Sitä voi kukin miettiä yön pimeinä tunteina 😊. Mutta totta on varmasti se, että kavereiden, ystävien ja/tai perheen avulla selviää melkeinpä kaikesta. Vaikka siitä, kun aamu lähtee liikkeelle tasan niin huonosti, kun on mahdollista. 

BuenoTalkin porukka viettää joululomia.
Mukavaa joulua ja erinomaista uutta vuotta kaikille!
Joululoman aikana sivut kyllä toimii, mutta esimerkiksi kysymyksiin vastamme vasta tammikuussa.