Kun kaikki menee pieleen?

Tänään heräämisen jälkeen löin käteni oveen, jalkani sängyn kulmaan ja pääni lamppuun. Aamukahvit kaatuivat keittimestä purujen kera syliini ja ne ainoat puhtaana olleet farkut meni sitten samoin tein pyykkiin. Onneksi kaikki arimmat paikat säästyivät palovammoilta. Kotoa lähtiessä unohtui avaimet, kännykkä ja lompakko kotiin…  Ei olisi kannattanut vaihtaa reppua juuri ennen lähtöä.  

Tiskialtaan pohjalla puolityhjä kahvipannu, kahvinpuruja ja repeytynyt suodatinpaperi.

Ei siis oteta pyörää, vaan tullaan (ilman lippua, kun ei ole sitä lompakkoa) julkisilla töihin. Onneksi ihmiset ei hirveästi ihmetelleet kypärää kantavaa tyyppiä lähijunassa, eikä edes niitä lökäpöksyjä tai erittäin epäkäytännöllistä pyöräilykassia. Töissä meni sitten melkein puoli tuntia, ennen kuin pääsin sisään. Minä kun olen usein ensimmäisenä toimistolla, eikä ollut kukaan avaamassa ovia.  

Tietokone aloitti päivänsä päivittämällä Windowsia ja sen jälkeen parilla perus “blue screen of frustration” -syklillä, kuten asiaan kuuluu. Kahvikonekin oli huollossa ja Mokka Masterista vietiin viimeinen kuppi juuri, kun astuin keittiöön. Ai niin… ja muistinko mainita, että olin unohtanut evääni kotiin. Sen teen onneksi niin usein, että ei edes (paljoa) harmittanut. Kaupasta kun saa ruokaa… paitsi että ei saa, kun ei ole sitä lompakkoa mukana! 

Tyhjä kahvipannu kahvinkeittimessä

Joskus sitä tuntuu, että on päiviä, kun kaikki.. siis IHAN KAIKKI menee pieleen. Tätä miettiessä työkaveri sitten muistutti, että yksi kohtalaisen iso työtehtävä pitäisi saada tänään valmiiksi. Kyllähän minä sen tiesin, mutta olin tietysti unohtanut ja koko päivä oli jo täynnä jos jonkinmoisia kokouksia ja kissanristiäisiä. Mistäköhän sitä voisi luistaa, että ehtisi tekemään tärkeimmän työn alta pois? 

Koneeni sain kuitenkin lopulta auki ja laitoin viestiä siskolle, joilla on vara-avain kotiini. Sovittiin, että kun lähden töistä, niin haen avaimen heiltä. Kiva… tunti lisää kotimatkaan, mutta ainakin pääsen kotiin. Tosin edelleen pitäisi mennä pummilla, eli bussi ei olisi vaihtoehto. Ja mikäköhän kulkuvälinen menisi nopeimmin hänen luokseen ja takaisin kotiini…? Jos et arvaa, niin bussi, totta kai. 

Hetken aikaa töitä tehtyäni tuli sähköpostiin viesti, että yksi kokous oli tältä päivältä peruttu, minkä vuoksi ehtisin tekemään kiireisemmät hommat paremmin. Lounasaikaan työkaveri lähti normaalista poiketen ravintolaan lounaalle ja lupasi tarjota minullekin, kun ei sitä lompakkoa mukana ollut. Lounaslistallakin oli mainiota punajuuripihviä, vaikka monesti ko. paikassa ei kovin hyviä lounasruokia ole. Iltapäivällä pari kaveria lähetti aamuisista toilailuistani inspiroituneina parit meemikuvat, jotka kyllä nauratti ainakin minua ja toivottavasti myös heitä. 

Meemikuva palavasta huoneesta, jossa istuu piiretty koira, joka sanoo This is Fine.

Työhommat tuli tehtyä (riittävän hyvin) ja olin juuri laittamassa koneeni kiinni, kun sähköpostini kilahti. Ajattelin heti, että nyt sieltä tulee jotain kuraa, mutta onneksi se ei ollut mikään viimehetken työhomma. Se oli siskoni, joka sanoi tulevansa työpaikkani ohi ihan kohta ja voisi heittää minut kotiin asti avaimien kera. Tartuin tähän tarjoukseen tietysti kuin… saukko simpukkaan? 

Kotona sitten odottikin niin eväät, jotka söin päivälliseksi ja kaikki muutkin unohtuneet kamat. Farkkujen tahrat lähti pesussa ja itse asiassa niissä pieruverkkareissa oli ihan kiva olla töissä. Ainakin, kun ei tarvinnut kenenkään ulkopuolisen kanssa olla yhteydessä. Illalla ei sitten onneksi mennyt yksikään asia pieleen ja aamulla päähän saatu kuhmukin laski ennen nukkumaan menoa. 

Onko tarina tosi? Sitä voi kukin miettiä yön pimeinä tunteina 😊. Mutta totta on varmasti se, että kavereiden, ystävien ja/tai perheen avulla selviää melkeinpä kaikesta. Vaikka siitä, kun aamu lähtee liikkeelle tasan niin huonosti, kun on mahdollista. 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.