Ikä ei tuo viisautta arjen puuhiin. Edelleen huomaan, että liian paljon aikaa kuluu asioissa, joiden sisältö tulee oman itsen ulkopuolelta, kuten tv:n tuijottaminen ja somessa seikkailu. Huomaan, että aikaa menee yhä enemmän noiden seuraamisessa ja niissä kirjoittamisessa – löydän entistä enemmän syitä jäädä niiden pariin.
Kaipaan 60- ja 70-lukua. Silloin puuhat löytyivät itseni kautta ja kavereiden parista. Teimme sitä, mikä meitä kiinnosti. Tietenkin ne olivat terveitä ja reippaita juttuja. Eri pelien pelaamista ulkona ja sisällä sekä erilaisia puhdetöitä. Ei ollut silloin oikeastaan mitään turhia houkutuksia lapsille ja nuorille. Nykyajan digimaailmasta ei ollut tietoakaan, telkkarissa oli kaksi kanavaa. Boltsin sekoittamista erilaisilla aineilla oli vierasta. Tosin jossain vaiheessa minuakin yritettiin tinnerijengiin. Oli turvallinen lapsuus ja nuoruus. Oli kiinteä perhe, jossa jokainen omien kykyjensä mukaan osallistui arjen puuhiin ja töihin.
Myöhemmin seurasi aika, jolloin houkutuksia tuli, ja sitä alkoi tehdä sellaista, mitä kaveritkin tekivät. Silloin ei ajatus useinkaan ollut mukana tekemisissä. Mutta ne olivat aika viattomia puuhia: joskus vähän jotain halpaa punkkua, tupakanpolttoa, jopa tytön kanssa sellaista puuhastelua, josta vanhemmat varoittivat. Kuitenkin tekemiset olivat sellaisia, ettei toisille tehty vahinkoa. Poliisin kyydissä ei tarvinnut olla.
Minun pitäisi yhä vahvemmin keskittyä kuuntelemaan itseäni: mitä haluan tehdä, mikä tekeminen tuottaisi apua ja iloa toiselle, eli lähimmäiselleni. Onneksi teen paljon vapaaehtoistyötä, joka rauhoittaa mieltäni ja saan jotain hyvääkin aikaan.
Itsensä kuunteleminen, passivoivien ja turhan monien puuhien vähentäminen ja päätä sekoittavien aineiden välttäminen – niillä pysyy mielenrauha ja itsen hyväksyminen sellaisena, kun on. Mutta vaikeaa se on, olla ihminen itselle ja toiselle.
Kirjoittaja toimii vapaaehtoisena nettimummola Murusissa. Tutustu muihin Murusiin ja nettimummolaan osoitteessa muruset.fi.
