Nyt heilahti tunneosastolla!

Tiedätkö sen fiiliksen, kun korvissa kohahtaa veri ja rintalastan läpi kulkee polttava tunne? Nyt en puhu verenkierrosta, vaan siitä hetkestä, kun jokin onnistuu ärsyttämään sua. Mä tiedän, koska sitä tapahtuu säännöllisesti mulle. Viimeksi noin kymmenen minuuttia sitten. Temperamenttini on sellainen, että kiihdyn nopeasti – hyvässä ja pahassa. Tämä viimeisin kiihtyminen johti tärkeisiin toimenpiteisiin. Poistin aloittamani viestiketjun keskustelupalstalta, nimittäin sen verran heilahti tunneosastolla. Mua oli loukattu ja vielä pilkattukin! Oikeutettu teko! Kerron pian mitä tänä aamuna tapahtui.

Mä oon aikuinen. Tunnen vieläkin ilmeisen paljon. Pysäyttävää oli, kun kerroin eräälle nuorelle mun ja ystäväni välienselvittelystä sekä tilanteesta, joka oli johtanut kaaokseen. Nuori totesi kuvitelleensa, ettei aikuisilla olisi enää tällaisia lapselliselta kuulostavia draamoja. Hehe, se on saman sarjan valhe kuin se, että mustapäät ja finnit kuuluvat vain nuoruuteen.

Blogin kirjoittaja ja lainaus aikuisuus, hyvää aikaa! Minna Lehtinen - suuri ajattelija.

Miten tällainen tunteilla käyvä sitten pärjää eri tilanteissa? Voisin sanoa, että paremmin silloin kun on tasaisempi elämänvaihe. Nyt kun mulla on ollut vähän heikompi kausi elämässäni, huomaan olevani useammin tilanteessa, jossa tuohdun, suutun, teen nopeita johtopäätöksiä ja tuomitsen sadasosasekunnissa. Tää on aika raskas tunne.

Mulle oli tosi avaavaa lukea Katja Myllyviidan kirjasta Tunne tunteesi, että tunteet syntyvät niistä tulkinnoista, joita me tehdään. Tunne ei oo koskaan väärässä, mutta tulkinta voi olla aivan metsässä. Tää kirkasti mun mielen todennäköisesti pysyvästi. Se on niin totta! Tulkinnastahan tässä on kyse! Aiemmin mä ajattelin sillä tavalla, että mä oon oikeassa ja oon todellakin oikeutettu tunteisiini. Jos joku loukkaa mua, niin mun on todella okei antaa palaa ja paukkua. Voin sanoa kaikkea törkeetä takaisin, koska toinenkin on ollut inhottava.

Mä en moiti itseäni siitä, että tunnen. Mutta se mitä mä voin itseltäni pyytää, on pysähtyminen ja asioiden varmistaminen. Onko kyseessä mun tulkinta, vai onko tää totta. Hengittää vähäsen ja esimerkiksi kysyä toiselta, että miten sä ton asian tarkoitit? Tai kertoa, että kun sä sanoit noin, mulle tuli siitä huono fiilis. Usein käy niin, ettei toinen oo tarkoittanut asiaa niin kuin mä oon tulkinnut. Tai jos onkin, mitä ei oo koskaan tapahtunut, niin silloin voikin olla luvan kanssa raivona. Tää on säästänyt multa paljon energiaa ja ystävyyssuhteita. Ei se tunnekuohuja lopeta, mutta tekee niistä huomattavasti lyhytkestoisempia.

Ja ai niin, mistä tää aamun ärtyminen johtui? Joo siitä, että yksi tyyppi oli kommentoinut mun kirppisilmoitusta ivalliseen sävyyn. Toinen tyyppi oli kommentoinut laittamalla enemmän vettä myllyyn. Mä en tajunnut mikä siinä oli hauskaa ja mä ärsyynnyin niin, että poistin koko ilmoituksen kiukun vallassa. Noin kaksi minuuttia poistamisen jälkeen tajusin, että ilmoitustani oli kommentoitu fingerporityyliin, hyödyntämällä sanavitsiä. Mä en tajunnut sitä heti, vaan tulkitsin hänen nälvivän mua. Itse asiassa nyt kun tajusin ton, niin sehän oli ihan hyvä vitsi!

Että tervetuloa, tällaista on aikuisuus! ❤


Kirjoittaja:
Minna
Kommentit: 0

Minäpä ymmärrän tahallaan väärin

Palataanpa ajassa 15 vuotta taaksepäin. Internet oli silloin hyvin erilainen paikka tähän päivään verrattuna. Ei ollut Twitteriä ja Facebook oli vain vuoden ikäinen pikkutekijä. YouTubekin oli vasta samaisena vuonna 2005 perustettu videonjakopalvelu. Elettiin somen alkuaikoja. Silloin uudesta sosiaalisesta mediasta, uudesta tavasta yhdistää ihmisiä, puhuttiin jopa koko maailman pelastajana.  

Facebook, YouTube ja Twitter-sivujen vanhat ulkoasut julkaisuvuonna.
Somen alkuaika näytti tältä. Kuvassa sivujen Julkaisuvuoden ulkoasut.

Sosiaalisen median lupaus

Somen avulla saisimme yhteyden niin sukulaisiimme, ystäviimme kuin kaikkiin muihinkin ihmisiin ympäri maailmaa. Somessa voisimme jakaa elämämme ja mielipiteemme kaikkien kesken. Näin ennakkoluulot vähenisi ja maailmasta tulisi oikeasti tasa-arvoinen ja mukava paikka kaikille olla ja elää… Jossain vaiheessa taidettiin kuitenkin mennä vikaa, eikä visio tainnut ihan toteutua niin kuin ajateltiin. Toki some on saanut paljon hyvää aikaan, mutta nyt ei puhuta siitä.

Itse käytän viikossa muutaman tunnin tutustumalla “suomalaiseen poliittiseen keskusteluun” Twitterissä. Valitettavasti harvoin siellä oikeasti on mitään keskustelua, vaikka alusta sinänsä sen mahdollistaisikin. Lähinnä Twitter (ja moni muukin some) on täynnä omaa mielipidettään megafonillaan tuuttaavia trolli-ihmisiä, joille dialogi tarkoittaa lähinnä kahden ihmisen eriaikaista monologia.

Dialogin puute on ikävää, mutta “keskustelun” kaikkein ärsyttävin piirre on tahallaan väärin ymmärtäminen. Aina välillä toki oikeitakin väärinymmärryksiä tapahtuu, sillä somessa viestit ovat lyhyitä ja ne pitäisi osata muotoilla hyvin. Se on ihan ok, ja aina voi korjata, jos oma teksti/kuva/video on ymmärretty väärin. Mutta nyt en puhu näistä harmittomista lapsuksista.

Kuvakaappaus Twitteristä, jossa valitetaan väärinymmärtämisestä.

Mitä tahansa sanot, olet väärässä!

Tahallaan väärin ymmärtäjä ymmärtää minkä tahansa viestin hyökkäyksenä itseään ja/tai omaa ajamaansa asiaa vastaan. Jos asia on yhtään tulenarka, niin vaikka kuinka selkeästi esittäisi asiansa, niin joku aina ymmärtää tahallaan väärin. Ja tämä “väärin ymmärtäminen” on sellaista, että mikään korjaus tai perustelu ei auta. Etenkin, kun jokaiseen valitusviestiin voi sitten laittaa sen oman mielipiteensä, jota ei tietysti tarvitse perustella millään tavalla.

Tunnen monia ihmisiä, jotka eivät uskalla osallistua esimerkiksi Twitterissä keskusteluun, koska siellä aina on joku urputtamassa. Mitä useampi jää tästä syystä keskustelun ulkopuolelle, sitä useampi keskustelu jää käymättä. Ja se on iso ongelma! Monen tutkijan, poliitikon, toimittajan, lääkärin, upseerin, insinöörin, taiteilijan, terveydenhoitajan ja muunkin näkökulma jää löytymättä, jos somessa ei ole positiivinen ympäristö mielipiteiden jakamiseen, kuten pitäisi olla. Sitten mielipiteitä jaetaan vain omissa kuplissa, joissa ei sitten opi mitään uutta.

Somessa ei ole mitään muuta kuin se sisältö, jonka me sinne luomme. Palaamalla reiluun keskustelukulttuuriin ja keskustelemalla itse kivemmin voi muuttaa asioita. Twitter ei ole rikki, kunhan me lakkaamme rikkomasta sitä.

Suvi Auvinen, Ellun Kanat

En itsekään aktiivinen osallistuja somen keskusteluissa, vaikka niitä paljon seuraankin. En vain jaksa vääntää ihmisten kanssa, jotka eivät edes halua keskustella ja ymmärtävät tahallaan väärin. Miksi me ihmiset, jotka ainakin omasta mielestämme olemme niin kovin fiksuja, aina pilaamme kaiken? Some, Twitter mukaan lukien, voisi olla mahdollisuus oikeasti tutustua toisiin ihmisiin ja jakaa mielipiteitä, keskustella ja oppia lisää. Mutta me käytämme näitä upeita välineitä lähinnä toistemme kiusaamiseen.


Kirjoittaja:
Mikael
Kommentit: 0

Mitä on olla esikuva?

                        

Moro, jotkut muistaneeki mut Buenotalkin ”Tuhlaripoika” blogista.

Elikkä oon Paul, muusikko sekä tanssija. Suurin asia josta mut tunnetaan, on se että olen ”homo artisti”. Oikeasti olen kuitenkin panseksuaali, sekä ei-binääri.

Teen paljon töitä Setan kanssa, sekä muiden Lgbtq+-asioiden parissa.

Blogin kirjoittaja Paul sateenkaarilipun edessä.

Kun aloin esiintymään avoimesti Tornio-Haaparanta alueella, minusta tuli nopeasti esikuva muille. En osaa kuvailla kuinka suuresti hymyilin, kun Haaparannan nuorisotoimen tekijä sano mulle et hei Paul, tiiäks sie kuinka suuri esikuva olet muille, vaikka et sitä ite huomaiskaa. Sen jälkeen ihmiset alko tunnistamaan mua ja tuli juttelemaan. Eikä kestänyt pitkään, kun pääsin lehteenkin, vielä etusivulle!

Se oli todella mahtavaa, rakastin sitä yli kaiken. Tuli iha mahtava fiilis nousta lavalle ja esiintyä muille, sekä saaha positiivista palautetta muilta. Tuntemattomat pyys haleja yms. Olin todella täpinöissäni koko tilanteesta, ihmiset sano kuinka tulisin olemaan joku päivä ”feimi”, oikeestaan joku taisi verrata minua Tuure Boeliukseen.

Kaikki meni todeksi, kun joku sanoi myös et mun tanssivideo ylsi Jorma Uotisen yms näkyville. Arvatkaapa kuinka fiiliksissä 16-v nuori oli sellasesta huomiosta ja kaikesta.

Huomaamatta kasvoi kaiken maailman paineet. Aloin seuraan ulkonäköäni tarkasti, ja kävin monta kertaa mun vaatekaapinkin läpi.

Tuntuu pahalta kyllä sanoa, kuinka siitä maineesta mentiin myös suuriin paineisiin ja alamäkeen. Voin sanoa et mulla oli pitkään todella vainoharhanen olo liikkua missään, kaupassa käynti oli pelottavaa. Oman äidin tuttukin sanoi, etteikö hänen poika ole tanssija. Tiiättekö mikä huvittaa eniten? Mä jännitin mun poikaystävän puolesta, vaan siksi etten halua et hän joutuu haluamatta liian näkyville.

Esikuvana on paljon paineita, ihan vaan somenkin puolella. Mitä uskaltaa julkaista ja mitä ei, taikka mitä sanoa.

Paljon panostan esimerkiksi omiin ig-kuviin, voin asetella 5-minuuttia jotain puhelinta penkillä, asettaa ajastimen sekä poseerata 50 kertaa ja käyttää loppupäivä kuvien valikoimiseen.

Blogin kirjoittanut Paul poseeraa kameralle sateenkaarilipun edessä.

En kuitenkaan sano sen olevan hanurista, on ihanaa vaikuttaa muiden ajattelutapoihin ja kannustaa muita. Tykkään olla se raju räväkkä tyyppi, joka eroaa joukosta. Siitä puhuen, juuri yks tekijä on mun ulkonäkö, joukosta erottuminen.

Taikka kontentti, jota postaan instaan taikka muualle someen.

Sekä tykkään muutenkin ottaa kantaa moniin asioihin.

On mullakin ollut monia esikuvia, Tuure Boelius esimerkiksi on yksi, ketä kyllä ihailen.

Ihan senkin takia kuinka paljon hän tekee, sekä kestää.

Mutta esikuva ei tarkoita, että sen tarvitsisi olla julkkis, esimerkiksi oma isosiskoni on ollut yksi esikuva itselle, sekä no itse minä olen esikuvana itselleni, vaikken kyllä itserakkaalta halua kuulostaa, haha.

Nyt meinasin jättää kokonaan tämän Lgbtq+-aiheen sivuun. Eli olen panseksuaali sekä ei-binääri. Harvemmin tätä näkee minun arjessa, mutta taas somessa sekä tapahtumissa haluan tuoda sitä esille, jotta voin suoda vertaistukea muille. Jotta voin olla se esikuva muille. Mutta itse kyllä sanoisin, et kuka vain voi olla esikuva toisille! Varmasti jokainen onkin esikuvana jollekin.

Haluan painottaa tässä, että tuetaan muiden omaa itseä, sekä ollaan itse omia itsejämme, se on suuri vaikuttava tekijä joka vaikuttaa muihin.

Sekä itse esikuvana, haluan rikkoa stereotypiaa, se että mies meikkaa ei tee hänestä homoa, taikka että nainen pukeutuu verkkareihin ja löysään huppariin yms. ei tee hänestä jotain lesboa taikka mitään muuta. Sekä toisinki, ei homon tarvitse pukeutua ”naisellisesti” eikä ns. lesbon tarvitse olla ”maskuliininen”.

Sekä vielä suurempi asia, Kenenkään ei tarvitse valita sukupuolta. Siitä tulee se ei-binäärisyys, ei tarvitse tuntea itseänsä joksikin, se voi luoda turvaa.

Blogin kirjoittaja Paul katsoo kameraaan ja poseeraa.

Tälleen vaikuttajana, joka pyörii erilaisissa piireissä, oon huomannu että seksuaali- taikka sukupuolivähemmistökään ei ole mitenkään tiivis yhteisö ja turvaisa. On esim. monia transihmisiä ketkä ei usko ei-binäärisyyteen vaan kahteen sukupuoleen, ja monesti silloin muunsukupuolinen joutuu syrjinnän kohteeksi eri yhteisöissä. Saman oon huomannut seksuaalisuudessa. Bi-seksuaaleja ei hyväksytä siksi että he tykkäävät molemmista sukupuolista, samoin panseksuaalit.

Suuri sana tähän on lokerointi, esikuvana oon tuntenut tehtäväkseni yrittää valaista tätä, yhteisö on julma, kun pitäisi lokeroida itsensä johonkin, ja jos lokeroitseekin niin ei saisi enää muuttua. 

Esikuva voi olla pieni ihminen, mutta esikuva tekee paljon töitä saadakseen pienillä teoilla muutosta tapahtumiin, vaikka he sais kuinka rajua kontenttia niskaan.

Nostan itse siis hattua muille esikuville, jatkakaa samaa rataa!!

Ollaan tavallaan kuin sotilaita, taistellaan yhteisöä sekä sääntöjä vastaan.  Venytetään rajoja. Maailma on muuttuva tekijä, olisi kiva nähdä minkä jäljen jättää tähän hauraaseen maapalloon ja yhteisöön.

Jos annat esikuvalle tai tälläiselle jonkun aiheen yms, joka voi olla pinnalla. Niin uskon heidän ottavan sen nopiasti haltuunsa sekä tuoda kantaa siihen.

Haluamme vaikuttaa ja käyttää näkyvyyttä oikein sitä varten.

Vaikka kuinka paljon sais haukkuja yms. niskaan.


Kirjoittaja:
Paul
Kommentit: 0

Sä oot syypää mun yksinäisyyteen

Jos luen netistä artikkeleita yksinäisyydestä, monessa tunnutaan sanovan vaan, että “Juu kyllä ihmiset tarvitsee sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta, ja jos sitä ei saa niin voi kokea yksinäisyyttä, että aika ikävä homma ja hanki vaikka harrastuksia…”.

Mä olen tuntenut usein yksinäisyyden tunteita. Joskus ne on ollu hiljasia, pinnan alle kuopattuja, syrjäytettyjä ja kiellettyjä tunteita. Joskus ne saatto sokasta ihan täysin. Todellisuuden taju siitä, miten ihmiset kohteli ja välitti hämärtyi, kun syynäsi vaan kaikkia negatiivisia juttuja. Joskus myös neutraalit kommentit saatto kääntyä mun päässä negatiivisiksi. Välillä saatoin tunnistaa itessäni todella lapsellisia ajatuksia. “Kukaan ei välitä yhtään, kukaan ei haluu olla mun kanssa. Ketään ei kiinnosta miten mulla menee.” Oikeastaan aika ironista jälkeenpäin mietittynä, koska ei mua sillon kiinnostanu kunnolla miten muilla menee. Märehdin vaan itseäni ja mun kurjaa oloa.

Yksinäisyys aiheuttaa kipua samoilla aivoalueilla kuin fyysinen kipu. Yksinäisyyttä ei kuitenkaan voi desinfioida pois ja laittaa laastaria päälle. Yksinäisenä mä ainakin vetäydyin aika paljon vaan omiin oloihin. Tuntui, että se on ainoa vaihtoehto, kun “ei kukaan kuitenkaan halua olla mun kanssa”.

Mä myös pelkäsin, että onnistuisin hajottamaan nekin ihmissuhteet, jotka mulla oli jos hengailisin ihmisten kanssa. Siis niin älytöntä ja ristiriitasta… Tällaseen yksinäisyyteen on kuitenkin auttanut, kun on saanut juteltua omasta pahasta olosta ja ymmärtänyt, että yksinäisyyden aiheuttamat ajatukset ja pelot oli vaan mörköjä, ei totuuksia.

Oon kokenut myös toisentyyppistä yksinäisyyttä. Siinä yksinäisyyttä ei mulle ole aiheuttanut ihmisten puute, vaan ihmisten paljous. On tuntunut, että on liikaa ihmisiä, jotka vaatii multa jotain ja mä olen yksin niiden vaatimusten kanssa. Sillon oon ollut myös uupunut. Oon kokenut riittämättömyyttä ja päässä on ollut usein ajatus: “Mä en pysty tähän, tarviin jonkun apua”. En vaan oo välttämättä osannut pyytää sitä tukea muilta mitä oisin kaivannu. Sillonkin on ollut helpompi vaan jäädä märehtimään, että “kun ei kukaan kuitenkaan auta”.

Jotenkin oon ajatellu taas, ettei kenelläkään olis mielenkiintoa auttaa. Sit kun joku onkin huomannut sen ahdingon ja ollut ymmärtäväinen ja auttanut, on itselle tullut vaan tosi hölmö olo. Ei ihmiset lähtökohtasesti halua toisilleen pahaa, mutta yksinäisen päässä asiat alkaa helposti vääristyä ja asioiden mittakaavat saattaa paisua ihan äärettömiin.

Joskus oon ite kokenut tarvitsevani omaa aikaa, että saan asioita mun päässä selvitettyä. Yksinäisenä täysi eristäytyminen muista ihmisistä kuitenkaan tuskin auttaa. Yksinäisyyteen ei ole mitään yhtä ratkaisua, mutta yksi osa siitä pois pääsemistä on tunnistaa oma yksinäisyytensä, hyväksyä se, koittaa ymmärtää mistä se johtuu ja opetella miten sen kanssa tulee parhaiten toimeen.

On paha lähteä syyttämään muita omasta yksinäisyydestä, jos itse vaan makaa kotona (kuten mä tein). Joskus täytyy itse tehdä se aloite, lähteä pois kotoa ja kysellä mitä muille kuuluu. Kannattaa muistaa, että yksinäisyyskin on vaan vaihe elämässä. Jokainen on yksinäinen joskus, eikä yksinäisyys ole kenenkään syytä. 

MUUTAMA AJATUS SULLE:

  1. Sä olet arvokas just sellasena kuin olet, eikä yksinäisyys muuta asiaa.
  2. Yksinäisyys on vaan vaihe. Se voi olla todella vaikeaa, mutta sä pääset siitä yli.
  3. Yksinäisyys ja yksin oleminen eivät ole sama asia. Jos joku tykkää yksinolosta, sitä ei pidä lähteä kauhistelemaan, tai arvostelemaan.

Kirjoittaja:
Iida Karonen
Kommentit: 0

Sinunkin onnellisuuskäyrä on U:n muotoinen

Lapsuudessa kaikki on hyvin!

Muistatko ne lapsuuden onnelliset päivät, kun sai leikkiä ulkosalla ja ainoa häiritsevä tekijä oli äiti, joka hyvän leikin ollessa käynnissä pyysi syömään tai vähintään juomaan vettä? Miten hyvä ja onnellinen silloin lapsena olikaan, kun ei tarvinnut murehtia mistään ja olla vaan… Aika moni muistaa omaa lapsuuttaan lämmöllä (vaikka tosi poikkeuksiakin on). 

NELJÄ LASTA MAKAAMASSA MAHALLAAN LAITURILLA.

Lapsuuden jälkeen seuraa nuoruus. Siinä vaiheessa asiat rupeavat sitten menemäänkin kovaa kohti alamäkeä. Tulee murrosikä, yläaste, ihmissuhdesäädöt, somesäädöt ja kaikki muukin elämää hankaloittava säätö. Enää ei tunnu niin onnelliselta, ainakaan koko ajan, vaikka onnen pilkahduksia toki onkin aina välillä. Sitten vielä koulusta, kotoa tai vaikka kesätöistä tulee kaikenlaisia vastuita, mitkä pitäisi hoitaa. Kyllähän siinä nyt ahdistuu kaikki… 

Keski-ikä on elämän onnettominta aikaa 

Ei kuitenkaan huolta. Nuoruudesta eteenpäin se on pelkästään alamäkeä. Ainakin siihen asti, kun täytät 44-vuotta. Silloin nimittäin olet tilastojen mukaan kaikkein onnettomin. 44-vuotiaana elämä painaa kaikkein pahimmin ja joillekin tulee ajankohtaiseksi moottoripyörän tai urheiluauton hankkiminen (ns. keski-iän kriisi). Keski-iässä niin työ kuin lapset rassaavat kaikkein eniten. Kiire lieneekin suurin syy onnettomuuteen tunteeseen. 44-vuotiaana myös sairaudet ja pikkuiset valuviat ihmisessä alkavat pikku hiljaa tulla näkyviin. 

U:n muotoinen käyrä, josta näkyy, miten nuorena ja vanhuksena ihminen on onnellinen, 44-vuotiaana onnettomin.

Mutta ei huolta. Keski-iän jälkeen onnellisuus taas kasvaa. Töissä pääsee ehkäpä sellaiseen asemaan, että stressi vähenee, lapset tulevat itsenäisemmiksi ja muuttavat pois kotoa. Aikaa jää itselle enemmän ja pikkuhiljaa myös oma olo muuttuu paremmaksi ja onnellisemmaksi. Keski-ikä opettaa, mikä elämässä on oikeasti tärkeää ja ehkäpä ne omat lasten lapsetkin vähän lisäävät onnea. Tai ainakin muistuttavat meille siitä, mikä on tärkää.

Nuoret eläkeläiset rokkaa

Suomessa erityisen onnellisia ovat eläkeläiset. Etenkin hyväkuntoiset eläkeläiset, joilla ei ole ongelmia terveyden kanssa. Terveys on nimittän yksi tärkeimmistä onnellisuuden mittareista. Niin oma kuin läheisten terveys. Juuri eläkkeelle päässeet mummot ja vaarit viettävät vapaata ja onnellista elämää ilman suurempia velvollisuuksia. Työ on hoidettu ja omat lapset saatettu maailmaan. Viimein on vapaata aikaa tehdä mitä haluaa. Vaikka töitä, jos siltä tuntuu, mutta mikään pakko ei ole.

Eläkeiässä ihmisen ei enää juuri tarvitse suorittaa mitään. Voi olla onnellinen eletystä elämästä ja saavutetuisa asioista. Voi olla, että rahaa ei ole niin paljoa kuin keski-iässä, mutta mitä väliä. Vähemmälläkin pärjää. Eläkeläisten onnellisuuden tunne laskee oikestaan vasta siinä vaiheessa, kun sairaudet alkaa vaivaamaan. Jälleen kerran terveys näkyy tärkeinpänä onnellisuuden mittarina.

Isovanhemmat, joiden sylissä kaksi lasta

Jotain hyvää, jotain huonoa

On oikeastaan aika luonnollista, ja lohdullista, että ihminen kulkee läpi eri vaiheiden oman elämänsä aikana. Joskus ollaan niin maassa kuin mahdollista ja toisaalta välillä liihotellaan pilvissä. Onnellisuus ei loppupeleissä ole pysyvä olotila ja välillä on ihan tervettäkin olla ihan maassa.

On myös mielenkiintoista, miten melkeinpä ympäri maailmaa onnellisuuteen vaikuttavat samat asiat. Monissa eri tutkimuksissa on myös todettu onnellisuuden U-käyrän olemassaolo. Suomessa viimeksi Ylen teettämässä tutkimuksessa tätä keväänä. Onni on universaali tunne, joka tottelee aika lailla samoja lainalaisuuksia kaikkialla.

Mutta miksi halusin tästä kertoa? No siksi, että monesti sitä jää harmittelemaan omaa elämäänsä. Miksi se ei ole niin onnellista kuin kaverin? Miksi juuri mun elämä on niin turhaa tai mitäänsanomatonta? Todellisuudessa meistä kaikki käy läpi ihan samoja tunteita elämänsä aikana. On kuitenkin ihan hyvä hetkeksi rauhoittua ja todeta: Vaikka mun elämä nyt onkin ihan ******, niin sitten eläkkeellä on onneksi asiat taas hyvin ;).


Kirjoittaja:
Mikael
Kommentit: 0