Väsymyksen juurisyy?

Lähiaikoina mielessä on pyörinyt uupumus ja väsymys. Erityisesti loppuun palaminen tai ns. ”burn out” kiinnostaa (kiinnostuksen kohteensa kullakin :D). Aiheesta puhutaan paljon ja siitä on kirjoitettu kivoja kirjoja. Osan olen lukenutkin, jotain olen oppinut. Mutta silti mielessä risteilee monia kysymyksiä aiheeseen liittyen.

Uupumuksesta puhuttiin varsinkin ennen siten kuin se olisi täysin töihin ja työelämään liittyvä ilmiö ja muut mielenterveyden ongelmat sitten erikseen ja vapaa-ajalla. Eli työuupumus ilmenee, kun tekee hurjasti töitä, ja sitten väsyy. Nykyään ihminen nähdään jo kokonaisuutena, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Pahantuulinen koira viltin sisällä.
Psst… Onko sinulla joku JAKSAMISEEN liittyvä kysymys? Kysy meiltä täältä anonyymina! Katso samalla vastauksemme aiemmin esitettyihin kysymyksiin.

Melkein jokainen tuntuu olevan jossain vaiheessa burn-outin partaalla, uupunut tai sanoittaa pohjatonta väsymystä jotenkin muuten. Itsekin olen käynyt elämässä läpi vaiheita, jolloin on tapahtunut liikaa turhan lyhyen ajan sisällä. Silloin olisi ollut viisainta painaa jarrua ja ottaa aikaa itselle, joskus niin teinkin. Toisinaan lähinnä painoin eteenpäin entistä nopeampana; ihmetellen samalla miksi mikään ei oikein onnistu. Aina pysähtyminen se ei ole mahdollista, tai varoituskellojen kilkatusta ei edes kuule, kun on niin paljon meneillään. Johtaako oman kehon liiallinen kuormitus väistämättä uupumiseen? Ja miksi sitten?

Nykyäänhän meillä pitäisi kai olla asiat suht hyvin, ainakin täällä Suomessa. Ei ole maanjäristyksiä, maanvyöryjä, kulkutauteja (okei, korona on), väkivaltaisia jengejä ainakaan ihan hirveästi eikä sotia. Mitä meillä sitten on? No älylaitteet ainakin, internet-yhteydet ja loputon määrä tietoa saatavilla jokaiselle, joka vaan jaksaa etsiä. Meillä on puhdasta vettä ja luontoa, kattava sosiaaliturva ja mitä kaikkea. Meidän pitäisi olla kai maailman onnellisimpia. Ainakin Suomi rankattiin kolmatta kertaa maailman onnellisimmaksi maaksi world happiness report-tutkimuksessa.

Kun asiantuntijoilta kysytään, uupumus johtuu nykyihmisellä useimmiten riittämättömyyden tunteesta. On loputtomasti vapautta, valinnanvaraa, vegaaniruokaa ja vaihtoehtoja. Pitäisi olla aina tavoitettavissa, kehittyvä ja dynaaminen ja tiedostava. Moni kokee odotukset kohtuuttomiksi ja ristiriitaisiksi. Itseä on lähes mahdoton olla vertaamatta muihin. Ajatus siitä, että jokaisella elämän osa-alueella pitäisi koko ajan olla menossa johonkin suuntaan ja aina pitäisi olla kivaa, on kieltämättä todella raskas.

Pariisin Metropolitain-metroaseman portaat yöaikaan.

Hävettääkö?

Joskus uupumuksen ja suorittamisen taustalla voi olla häpeä. Kiinnostuin itse häpeästä aiheena joskus vuonna X kun vielä opiskelin, ja jouduin lukemaan aiheeseen liittyviä juttuja. Kävipä ilmi, että häpeä on suomalaisille lähestulkoon kansallistunne ja osa identiteettiämme. Kaikkea on osattu aikojen saatossa hävetä: junttiuttamme, suomalaisuuttamme, ruokakulttuuriamme… lista on pitkä. Suomalaisilla oli pitkään tapana puhua itsestään vähättelevään sävyyn: kuin olisimme joku haiseva kompostikasa Euroopan takapihalla. Sietäisimmekin hävetä ja unohtua tänne. ”Euroopassa niillä on kulttuuria ja naiset on kauniita ja miehet komeita, me täällä vaan mämmiä syödään ja viinaa juodaan”-tyyliset puheenparret ei varmaan ole mitenkään kuollet sukupuuttoon vieläkään. Kaiken lisäksi häpeä vielä periytyy isältä pojalle. Se pesiytyy välttelevään katseeseen, vihaiseen mulkoiluun ja tunteeseen siitä, että ei tule kohdatuksi sellaisena, kuin oikeasti on.

Pipopäinen mies on peittänyt kasvonsa käsillään.

Häpeä on niin kipeän polttava tunne, että se peittyy jonkun muun toiminnan alle. Itseä pyritään suojelemaan häpeän tunteilta viimeiseen asti. Joskus se tehdään piiloutumalla muiden katseilta. Toisinaan taas luomalla suorittamiseen ja täydellisyydentavoitteluun perustuva minäkuva. Se toimii ikään kuin laastarina kuristavaa häpeää vastaan.

Tunteena häpeä ei ole täysin turha. Se auttaa ymmärtämään yhteisöjen sääntöjä, normeja ja lakeja. Se on auttanut kautta historian sosiaalista laumaeläintä ymmärtämään kirjoittamattomia sääntöjä, ja sopeutumaan osaksi yhteiskuntaa. Mutta jossain vaiheessa se voi muotoutua ongelmalliseksi. Ehkä siinä vaiheessa, kun joku yksittäinen teko ei aiheuta hetkellistä häpeää tai nolostumista, vaan alkaa olla häpeissään omasta olemisestaan.

Häpeä lievittyy myötätunnon avulla. Ne ovat ikään kuin toistensa vastamyrkyt. Toinen luo yhteyksiä, lämpöä ja valoa ympärilleen. Toinen taas katkeruutta, vihaa ja yksinäisyyttä.

Tämmöisiä mietin tällä viikolla, toivon sulle mukavaa marraskuuta, kaikkine harmaan sävyineen 😊

-Anni

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.