Miten vahvistaa uskallusta rakastaa ehdoitta

Tämä ei ole blogipostaus, tää on rakkaudentunnustus. Haluaisin kertoa sulle mun kissasta, Naterosta. Naksusta. Naksulaisesta. Hänen oikea nimensä on Ninive, mutta kuka antaa kissalleen sellaisen nimen? Nimi ei tuntunut mun suuhun sopivalta, ja olin jo pitkään halunnut kissan nimeltä Antero. Anterosta muodostui lopulta Natero – koska kuka antaa kissalleen sellaisen nimen?

Naksu tuli mun luo kodinvaihtajana. Olin jo pitkään mankunut kavereilleni kuinka haluan kissan, mutta jotenkin jännitti sellainen yhteiselo, kun asuin yksin. En oo koskaan haaveillut lapsista, mutta kissoista kyllä. Pääsin tutustumaan kaverini kautta bengalikissan luonteeseen, ja olin myyty. Kuvittele kotiisi komenteleva Karvinen, jonka on helppo osoittaa kaikenlaisia tunteitaan hyvin äänekkäästi. Jos tää olisi kuvaus mun ystävästä, niin jättäisin hänet.

Googlasin *annetaan ilmaiseksi huutava bengali* ja löysinkin yhden! Kävin tutustumassa häneen Turussa. Ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä. Kiipeilypuussa mua odotti todella pahoinvoivan näköinen kissa. Yritin tekohymyillä sillä tavalla, että ”onpa kiva kissa.” Ja ihmekö tuo, että kissa oli huonona, koska häntä kiusasi perheen toinen kissa.

Sanoin vierailun jälkeen, että voin ottaa kissan koeasumaan luokseni. He toisivat kissan luokseni parin viikon päästä. Mun päässä pyöri, että tää on ihan kamala virhe, se kissa oli niin epäkissa, ja kiusaamisesta johtuvan stressin takia hän pissaili ympäri nykyistä kotiaan. Pari päivää ennen kissan saapumista mä peruinkin koko homman. Olin tosi pahoillani, sanoin. En uskalla ottaa häntä luokseni. Kissan omistaja oli ymmärtäväinen.

Viikon päästä omistaja lähetti mulle kuvan, jossa Naksu leikki mun tuomalla huiskulelulla, ja mä sulin. Laitoin heti viestin, jossa sanoin, että no mitä jos me nyt kuitenkin kokeiltaisiin? Ja näin hän tuli mun luo.

Oletin tietysti, että mun sydän olisi sulanut heti saadessani kissan. Ja olihan se kiva, että kotona viipelsi kissa. Ekat päivät Naksu oli aivan kauhuissaan rapusta kantautuvista äänistä. Pissat ainakin menivät laatikkoon, se oli myönteistä. Mun päässä pyöri lähinnä se kuinka peruuttamattoman virheen oon tehnyt ja kehtaanko palauttaa kissan takaisin omistajilleen.

Meni aivan hermot, kun kissa maukui öisin. Sen lisäksi mä olin menettänyt vapauteni, koska en voinut hillua missä ja miten kauan sattuu, vaan piti palata ruokkimaan kissaa ja olemaan hänelle seurana. Äläkä puhu mitään leikkimisestä. Sitä pitäisi jaksaa tehdä ainakin 15 minuuttia päivässä. Eikä tuo katti halua edes olla mun sylissä. Mikä kissa sellainen on? Tajusin tehneeni to-del-la ison virheen, mutta häpeä esti perumasta tätä kaikkea. Jonkin aikaa menikin tekohymyillessä.

En tiedä mitä ne jutut olivat, jotka alkoivat muokkaamaan tunnetta Naksua kohtaan. Ehkä se oli se, kun aloin tajuta häntä paremmin. Tiesin mistä hän tykkää ja ei tykkää. Kun meille syntyi jotain ihan omia juttuja. Kun Naksu käpertyi aivan lähelle, kun olin kipeä. Kun hän tuli makaamaan mun rinnan päälle ja katsomaan mua lempeästi, kun itkin. Kun hän maukui erityisen pitkään, kun olin ollut poissa hänen luotaan liian pitkään. Vaikka kävin viemässä vain roskat.

Nykyään hän on mun rakkain kaveri. Yritän todella selvittää mikä tarve hänellä milloinkin on. Teen jännittäviä vuoropuheluita hänen ilmeisiinsä perustuen, laulan hänelle päivittäin itse kehittelemääni laulua joka alkaa Naksu, Naksu pikkuinen on karvainen, kultainen ja jatkuu improvisoiden. Ihan todella paskoja sanoituksia on tässä vuosien aikana todistettu.

Mä mietin häntä päivittäin, jos oon poissa hänen luotaan. Mietin hänen hyvinvointiaan ja viihtyvyyttään. Mä kaivan hänen nenäänsä, jonne tulee välillä jotain ihmeellistä karstaa. Silitän häntä, harjaan turkkia. Metsästän yksiä tietynlaisia höyheniä, joista hän tykkää. Hän ei nimittäin tykkää kaikista. Mun some on täynnä hänen kuviaan. Mun lempipuuhaa on arvioida hänen tunteitaan ilmeiden perusteella. Hän on hyvin moni-ilmeinen, joten hommaa riittää. Opetin hänelle antamaan yläfemmat. Se on suloisinta ikinä.

Parasta on nykyään se, että hänellä on oma peti mun pedissä. Siinä me sitten hornataan vierekkäin. Hänellä on mun työpöydän vieressä oma työlaatikkonsa. Kyllä se vähän syö mun motivaatiota kuunnella kuorsaavaa kissaa. Hän istuu usein mun näppiksen päällä, enkä saa kirjoitettua.   

Tää kissa on pitänyt mut kasassa silloin kun mä en oo ollut. Se rakkaus mitä mä oon häneltä saanut on jotain sellaista, josta en pysty liikuttumatta puhua. Toivon sulle omaa karvahaalaria, joka raottaa sun suojamuureja, vahvistaa uskallusta rakastaa ehdoitta ja tekee susta vähän nössön lässyttäjän.

Naksu, mä rakastan sua.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.