Nuoria koronan aikaan

Nuorten hyvinvointi on notkahtanut korona-aikana kertoo tuore selvitys. 15–25-vuotiaat antoivat omalle hyvinvoinnilleen kouluarvosanan 8, kun se vuotta aiemmin oli 8,5. Näin matalaa elämään tyytyväisyyden tasoa ei ole mitattu kertaakaan sitten 1990-luvun lopun.

Pudotusta osattiin odottaa, sillä koronarajoitukset ovat osuneet merkittävästi juuri nuoriin. Ei harrastuksia, ei kaveriporukoita, ei konsertteja, ei penkkareita, ei normaalia koulunkäyntiäkään. No netti, some ja pelit sentään tuovat sisältöä arkeen.

Nuori katsoo ulos ikkunasta.
KUVA: Muttaqi Khan

Monet nuoret raportoivat yksinäisyydestä ja ahdistuksesta. Opiskelu ei suju. Huolta kannetaan myös muista perheenjäsenistä. Yllättävää ehkä, että nuorisotalojen sulkemisella tai harrastustoiminnan keskeyttämisellä ei näyttäisi olevan valtavan isoa vaikutusta nuorten elämäntyytyväisyyteen. 

Korona nuoret ja kaverit

Kavereiden tapaamiseen liittyvät rajoitukset on koettu usein haitallisempana. Osalle poikkeusolot ovat merkinneet myönteisiä asioita. Esimerkkinä perheen lisääntynyt yhteinen aika ja etäkoulun takia kiusaamisen ja väkivallan riskin väheneminen.

Kaksi nuorta keskustelevat kahdestaan.
KUVA: Muttaqi Khan

Tehdäänpä pikagallup Vantaalla somalinkielisten nuorten parissa. Miten korona-arki sujuu?

– Ei voi käydä normaalisti kaikkialla ja paikat on kiinni. No, multa korona rajoittanut koulun ja kuntosalin. Se, et ei voi käydä. Normaalisti käyn koulus ja voisin valmistua nopeemmin.

-Kavereita oon nähny pari, mont kertaa, mut en läheskää pysty nähdä kaikkia yhtä paljon ku ennen. Enemmän verkon kautta pidetään yhteyttä, snäpissä ja peleissä.

Elämä on siis muuttanut vantaalaisnuorten elämää. Rajoitustoimet näkyvät koulunkäynnissä, harrastuksissa ja sosiaalisissa suhteissa. Onneksi heillä kuitenkin riittää turnauskestävyyttä ja optimismia:

– Iha hyvin menee. Kyllä jaksaa. Ei oo ollu mitään erityisen vaikeata. Toivotaan vaan, että menee nopeesti ohi ja pääsee kesällä olemaan enemmän ulkona ja ihmisten kanssa.

Koronasta sukupolvikokemus

Kaksi nuorta viettämässä aikaa sohvalla.
Jos jokin asia jäi mietityttämään, voit jättää kysymyksen buenotalk.fi/kysy. KUVA: Muttaqi Khan

Aika näyttää, onko koronalla pysyviä vaikutuksia nuorten elämään. Sukupolvikokemus tämä joka tapauksessa on. Olennaisen tärkeää on varmistaa, että jokaisen nuoren elämässä on ystäviä ja luotettavia aikuisia. Läheisiä, joiden kanssa jakaa korona-ajan huolia. Joku, jonka kanssa puhua.

Keskustelutukea löydät tarvittaessa myös verkosta esimerkiksi:

Sekasin-chat,
PuhelinHelpissä voit jutella mieltäsi painavista asioista luottamuksellisesti arabian tai somalin kielellä.

Älä jää yksin! Me selvitään kyllä tästä – yhdessä!

Leena Sipinen ja Abdirahman Rage
Hadiya-hanke – hyvinvointia somalin- ja arabiankielisille nuorille

Armotonta riitelyä ja kavereiden karkottamista

Seba täällä kirjoittelee piiiitkästä aikaan, moi. Olen monta kertaan aloitellut blogin kirjoittamisen, mutten oikein koskaan saanut kunnolla inspiraatiota aiheesta, ja sitten olen hylännyt koko ajatuksen. Nyt kuitenkin päätin (tiimikavereideni loputtomilla uhkauksilla ja painostuksella) ottaa itseäni niskasta kiinni ja kirjoittaa ihan vaan… jotain.

“Nyt en kuitenkaan aio keskittyä siirappiin vaan lähinnä tahmeaan ja pilaantuneeseen sinappiin.”

Mulla on tässä tosiaan aiheita juossut mielessäni vaikka kuinka monta, ja ehkä olenkin hieman yliajatellut koko juttua. Ehkä se paras kirjoitus lähteekin, kun vaan alkaa kirjoittamaan eikä liikoja mieti. Tämä blogikirjoitus tulee nyt kertomaan täysin 100 % omista kokemuksistani ja sisältää ehkä jopa hieman paljastuksia mitä ihan kaikki eivät lähipiiristäkään välttämättä tiedä, etenkään uusimmat tulokkaat. Aloitin seurustelemaan nykyisen vaimoni kanssa 13 vuotta ja 2 kuukautta sitten. Aika pitkä aika. Osa lukijoista on varmaan samanikäisiä kuin suhteemme. Tässä kohtaan joku varmasti jo miettii että hyi mitä siirappikirjoitusta tässä on oikeen tulossa. Nyt en kuitenkaan aio keskittyä siirappiin, vaan lähinnä tahmeaan ja pilaantuneeseen sinappiin. Tämä blogi tulee kertomaan riitelemisestä.

Ehkä helpointa onkin myöntää se nyt heti eikä jättää lukijalle arvioitavaksi. Kyllä, olin suhteemme alussa kovinkin mustasukkainen tyyppi. Ja niin oli vaimonikin (puhun nyt tässä kirjoituksessa vaimosta, vaikkei näihin aikoihin naimisissa siis luonnollisestikaan vielä oltu, vaan vasta tavattu). Olin btw tuolloin 19 ja hän 18.

Psst… Onko sinulla joku SEURUSTELUUN liittyvä kysymys? Kysy meiltä täältä anonyymina! Katso samalla vastauksemme aiemmin esitettyihin kysymyksiin.

Tikittävä aikapommi

Sen lisäksi että olimme mustasukkaisia, olimme (ja olemme) myös kumpikin persoonina melko räjähtäviä, mikä osittain onkin ihan kiva asia, sillä erimielisyydet saadaan nopeasti alta pois. Kumpikaan meistä ei ole millään tavalla mököttävää sorttia. Siinä on puolensa. Hyvä puoli tosiaan on se, että asiat saa pois alta heti eikä jää roikkumaan ja huono puoli on tähän liittyvä, eli ne asiat on saatava pois nyt ja heti! Mustasukkaisuuden ja räjähtävyyden lisäksi olimme myös kovin jääräpäitä kumpikin. Tätä olemme tosin vieläkin. Aika ihana kombo eiks vaan?

Olimme suhteemme alussa yhdessä siis melkoinen aikapommi. Huvittavaa vaan tässä on se, ettei me juuri muuten riidelty, paitsi kun kuvioissa oli kolmas pyörä nimeltään alkoholi. Silloin alkoikin räjähdellä. En tiedä mikä siinä oli, mutta se oli aika lailla varma juttu, että kun olimme yhdessä juhlimassa, riitelimme. Oltaisko pari kertaa onnistuttu olemaan ilman riitaa ja sekin varmaan johtuen siitä, että toinen joi vähemmän ja ymmärsi toimia järkevästi tilanteessa. Mutta jos kumpikin juhli, riitahan siitä tuli.

Näin 10-13 vuotta myöhemmin on jopa aika vaikea muistaa mistä nämä kaikki ylityperät riidat syntyivät. Ihan rehellisesti, en muista tarkalleen yhdenkään riidan syytä! Eikä syynä ole se, että oltaisiin oltu hirveässä humalassa tuolloin, vaan se että riitojen aiheina kertakaikkiaan oli jotakin niin typerää, ettei ne edes ole muistamisen arvoisia. Sanoisin että 99 % riidoista johtui siitä, ettei osannut antaa periksi. Ei osattu tehdä kompromisseja. Egojen yhteenotto. Juhlimme tuohon aikaan myös melko paljon, jolloin tästä voi kukin tehdä intron perusteella päätelmän, että riitelimme siis myös melko paljon.

Vaikka aivoni ovatkin selvästi tahtoneet unohtaa nämä kaikki riitelyaiheet, muistan kuitenkin hyvin sen kaiken sotkun, mitkä ne jätti jälkeensä. Me ei oltu ulospäin ehkä se kaikkein hehkein pari, koska kun meidän kanssa vietti iltaa, pystyi olemaan varma että jossain kohtaa taas räjähtää. Eihän se ole reilua ketään kohtaan. Tätä emme kuitenkaan tuolloin tajunneet.

Kahdestaan kaikki oli hyvin ja kavereiden kanssa juhliessa riehuttiin kuin mitkäkin villi-ihmiset. Ongelmana kun oli juuri se, ettei kyetty jättämään niitä riitoja myöhemmälle. Jos vaivasi että vaimo puhui jonkun toisen jäbän kanssa (KYLLÄ, riidat saattoivat saada alkunsa tämänkin tyyppisistä asioista), sitä ei vaan kyennyt pidättelemään vaan se syöksyi ulos systeemistä kuin mikäkin tulivuorenpurkaus. Ja koska me kummatkin olimme yhtä tuittupäitä, sitä paskaa ei sitten kuunnellut sekuntiakaan ja esimerkiksi näin sota saattoi saada alkunsa. Välillä paljon tyhmemmistäkin asioista. Kerran riitelimme muistaakseni avaimista. En ole vieläkään ihan varma, mistä se riita kokonaan kertoi tai sai alkunsa. Muistan vaan kuinka festareiden leirintäalueella huusimme mielipuolisesti toisillemme jotain näistä avaimista ja kaverit luikkivat ympäriltä pakoon.

Viimeinen niitti

No, mitä sitten lopulta kävi? Kyllä, olemme siis nykyjään naimisissa ja sanoisin että olemme oppineet jotakin. Emme kuitenkaan mitenkään kovin nopeasti ja ehkä myös hieman kantapään kautta. Oikeastaan tähän on kaksi versiota. Kerron ne molemmat. Yksi ystävämme päätti kerran, kesken yhtä megasuurta riitaa yksissä juhlissa, ottaa meidät kummatkin riitapukarit sivuun ja piti meille tunnin mittaisen saarnan siitä, kuinka v*tuttavaa meidän kanssa on juhlia kun aina riitelemme. Hän otti puheeksi kaikki menneet riidat ja myös iski totuuden päin kasvoja: kaverit eivät enää halua olla meidän kanssa, koska pilaamme aina hyvän tunnelman. Ja näinhän se oli. Sitä kun vaan ei sieltä adrenaliinivyöryn keskellä ymmärtänyt, että siitähän siinä oli kyse. Toisten illan pilaamisesta. Ystäviemme illan pilaamisesta. Me oltaisiin hyvin voitu niellä nämä erimielisyydet ja jatkaa niitä kotonamme. Näin ei kuitenkaan osattu tuolloin tehdä.

Riitoja ja erimielisyyksiä on parisuhteessa aina. Niiltä ei voi välttyä. Näitten käsittelyyn on monia tapoja ja se onkin jokaisessa parisuhteessa opeteltava asia. How I met your mother -sarjasta tutut Lily ja Marshall tekivätkin sitä, että laittoivat riitansa pauselle ihmisten ilmoilla, tai kun eivät muuten vaan jaksaneet sillä hetkellä riidellä. Tämän nyt voi kukin tulkita toimivaksi tai ei, mutta lopultahan ne riidat on kuitenkin käytävä. Tai… onko?

Toinen herättävä tekijä meidän tapauksessamme oli se, että viimein tajusimme riitelyaiheiden typeryyden ja opimme säätelemisen jalon taidon. Riidat ei ensinnäkään ikinä jatkunut aamuun, ne olivat niin turhia. Niitä harvemmin edes muistettiin aamulla, ne oli niin turhia. Ei niitä ollut mitään järkeä jatkaa myöhemmin, niin miksi edes aloittaa koko riitaa.

Ehkä suurimmaksi ongelmaksi oli muodostunut se, ettei juuri puhuttu näistä riidoista etukäteen. Eikä myöskään jälkikäteen. Ne käytiin sillä hetkellä läpi ja sitten ne kuopattiin. Jos niistä oltaisiin puhuttu enemmän heti alkuun, analysoitu mistä ne johtuivat ja miksi niitä oli, oltaisiin päästy varmasti paljon helpommalla. Ja ystävämme myös. Tajusimme lopulta että meillä on jonkinlainen luottamusongelma. Riidat lähtivät usein kasvamaan, kun alkoholin vaikutuksen alaisena estot pienenivät.

Anna asioiden olla, helppoa eiks vaan?

Kun lopulta opimme käsittelemään näitä riitoja, ei se sitten loppupeleissä enää ollutkaan niin vaikeaa. Se vaan vaati sen, että kummankin oli opeteltava antamaan olla. Harjoittelun myötä meistä tulikin lopulta aika hyviä tässä ja riidat loppuivat kuin seinään. Ihan tosi! Kun alkoi ottaa päähän, antoi vaan olla. Helpoltahan tämä kuulostaa näin sanottuna, mutta meidän tapauksessa älyttömän vaikeeta. Teimme sen kuitenkin kavereiden takia. Päätimme ettei koskaan enään riidellä muiden edessä.

Välillä se voi tuntua täysin mahdottomalta mutta asian voi miettiä näin: jos se on oikeasti iso asia, sen voi yhtä hyvin antaa odottaa myöhempään, laittaa pauselle, Lilyn ja Marshalin tapaan. Kun asiaa on saanut rauhassa itse miettiä hetken, on sen puheeksi ottaminen myös helpompaa eikä sitä välttämättä esitä niin jyrkästi. Omassa tapauksessa tajusinkin usein, ettei koko asiaa kannata ottaa enää puheeksi, koska aihe on niin tyhmä eikä sen puheeksi ottaminen johtaisi yhtään mihinkään. Ainoastaan riitaan. Lyhytkin ajattelutuokio saattaa tuoda ihan uusia tulokulmia ja sitä tajuaa tässäkin, ettei kyseessä ole aina siitä, kumpi on oikeassa. Kännissä etenkin saattaa tämän oivaltaminen olla melko mahdotonta ja siksi onkin parempi odottaa, kunnes pää selvenee.

Lähestymme kirjoituksen loppua, pikku pätkä enää.

En väitä, etteikö riitoja enää olisi. Tottakai on. Ne ovat vaan luonteeltaan täysin erilaisia. Parisuhteessa kyse on aina kompromisseistä ja yhteispelistä. Kun tämän tajuaa, asiat helpottuu. Tiedän myös parhaiten koko maailmassa, kuinka pääsen vaimoni ihon alle ja mitkä asiat ottavat häntä päähän. Pyrin välttelemään näitä asioita, koska riiteleminen on perseestä. Suhteemme alussa, nuorempana, vasta opettelin näitä asioita ja käytinkin niitä aseena riidoissa. Ei näin.

Nyt tässä on siis roikuttu yhdessä jo teini-iän verran. En voi täysin pokkana väittää, etteikö me enää koskaan riideltäisi muitten edessä, mutta riidat ovat korkeintaan enää kinastelua ja se nyt on mielestäni ihan ok nahistella sillon tällöin. Kunhan siitä ei tule säänöllistä ohjelmanumeroa jokaiseen illanviettoon. Kaikesta ei voi olla samaa mieltä toisen kanssa, eikä pidäkään olla. Jos olet suhteessa jossa riitelette paljon, älä lannistu siitä. Tämä on vaan asia, mitä pitää harjoitella. BLÄÄÄÄÄÄÄÄH tulihan sitä siirappiakin viimein!!!!

Pakko vielä riitelijänä todeta, että en ihan tajua suhteita, joissa ei koskaan riidellä! Siis miten se muka on mahdollista? En usko että tälläisiä oikeasti on. Se on vaan kulissia 😜

Herätys! Blogikirjoitus loppui. Nyt voit jatkaa selailua, vaikka videoidemme pariin. Kiitos kun torkuit mukana <3

– Seba, entinen riitapukari, nykyinen Romeo. NOT

Nyt heilahti tunneosastolla!

Tiedätkö sen fiiliksen, kun korvissa kohahtaa veri ja rintalastan läpi kulkee polttava tunne? Nyt en puhu verenkierrosta, vaan siitä hetkestä, kun jokin onnistuu ärsyttämään sua. Mä tiedän, koska sitä tapahtuu säännöllisesti mulle. Viimeksi noin kymmenen minuuttia sitten. Temperamenttini on sellainen, että kiihdyn nopeasti – hyvässä ja pahassa. Tämä viimeisin kiihtyminen johti tärkeisiin toimenpiteisiin. Poistin aloittamani viestiketjun keskustelupalstalta, nimittäin sen verran heilahti tunneosastolla. Mua oli loukattu ja vielä pilkattukin! Oikeutettu teko! Kerron pian mitä tänä aamuna tapahtui.

Mä oon aikuinen. Tunnen vieläkin ilmeisen paljon. Pysäyttävää oli, kun kerroin eräälle nuorelle mun ja ystäväni välienselvittelystä sekä tilanteesta, joka oli johtanut kaaokseen. Nuori totesi kuvitelleensa, ettei aikuisilla olisi enää tällaisia lapselliselta kuulostavia draamoja. Hehe, se on saman sarjan valhe kuin se, että mustapäät ja finnit kuuluvat vain nuoruuteen.

Blogin kirjoittaja ja lainaus aikuisuus, hyvää aikaa! Minna Lehtinen - suuri ajattelija.

Miten tällainen tunteilla käyvä sitten pärjää eri tilanteissa? Voisin sanoa, että paremmin silloin kun on tasaisempi elämänvaihe. Nyt kun mulla on ollut vähän heikompi kausi elämässäni, huomaan olevani useammin tilanteessa, jossa tuohdun, suutun, teen nopeita johtopäätöksiä ja tuomitsen sadasosasekunnissa. Tää on aika raskas tunne.

Mulle oli tosi avaavaa lukea Katja Myllyviidan kirjasta Tunne tunteesi, että tunteet syntyvät niistä tulkinnoista, joita me tehdään. Tunne ei oo koskaan väärässä, mutta tulkinta voi olla aivan metsässä. Tää kirkasti mun mielen todennäköisesti pysyvästi. Se on niin totta! Tulkinnastahan tässä on kyse! Aiemmin mä ajattelin sillä tavalla, että mä oon oikeassa ja oon todellakin oikeutettu tunteisiini. Jos joku loukkaa mua, niin mun on todella okei antaa palaa ja paukkua. Voin sanoa kaikkea törkeetä takaisin, koska toinenkin on ollut inhottava.

Mä en moiti itseäni siitä, että tunnen. Mutta se mitä mä voin itseltäni pyytää, on pysähtyminen ja asioiden varmistaminen. Onko kyseessä mun tulkinta, vai onko tää totta. Hengittää vähäsen ja esimerkiksi kysyä toiselta, että miten sä ton asian tarkoitit? Tai kertoa, että kun sä sanoit noin, mulle tuli siitä huono fiilis. Usein käy niin, ettei toinen oo tarkoittanut asiaa niin kuin mä oon tulkinnut. Tai jos onkin, mitä ei oo koskaan tapahtunut, niin silloin voikin olla luvan kanssa raivona. Tää on säästänyt multa paljon energiaa ja ystävyyssuhteita. Ei se tunnekuohuja lopeta, mutta tekee niistä huomattavasti lyhytkestoisempia.

Ja ai niin, mistä tää aamun ärtyminen johtui? Joo siitä, että yksi tyyppi oli kommentoinut mun kirppisilmoitusta ivalliseen sävyyn. Toinen tyyppi oli kommentoinut laittamalla enemmän vettä myllyyn. Mä en tajunnut mikä siinä oli hauskaa ja mä ärsyynnyin niin, että poistin koko ilmoituksen kiukun vallassa. Noin kaksi minuuttia poistamisen jälkeen tajusin, että ilmoitustani oli kommentoitu fingerporityyliin, hyödyntämällä sanavitsiä. Mä en tajunnut sitä heti, vaan tulkitsin hänen nälvivän mua. Itse asiassa nyt kun tajusin ton, niin sehän oli ihan hyvä vitsi!

Että tervetuloa, tällaista on aikuisuus! ❤

Sä oot syypää mun yksinäisyyteen

Jos luen netistä artikkeleita yksinäisyydestä, monessa tunnutaan sanovan vaan, että “Juu kyllä ihmiset tarvitsee sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta, ja jos sitä ei saa niin voi kokea yksinäisyyttä, että aika ikävä homma ja hanki vaikka harrastuksia…”.

Mä olen tuntenut usein yksinäisyyden tunteita. Joskus ne on ollu hiljasia, pinnan alle kuopattuja, syrjäytettyjä ja kiellettyjä tunteita. Joskus ne saatto sokasta ihan täysin. Todellisuuden taju siitä, miten ihmiset kohteli ja välitti hämärtyi, kun syynäsi vaan kaikkia negatiivisia juttuja. Joskus myös neutraalit kommentit saatto kääntyä mun päässä negatiivisiksi. Välillä saatoin tunnistaa itessäni todella lapsellisia ajatuksia. “Kukaan ei välitä yhtään, kukaan ei haluu olla mun kanssa. Ketään ei kiinnosta miten mulla menee.” Oikeastaan aika ironista jälkeenpäin mietittynä, koska ei mua sillon kiinnostanu kunnolla miten muilla menee. Märehdin vaan itseäni ja mun kurjaa oloa.

Yksinäisyys aiheuttaa kipua samoilla aivoalueilla kuin fyysinen kipu. Yksinäisyyttä ei kuitenkaan voi desinfioida pois ja laittaa laastaria päälle. Yksinäisenä mä ainakin vetäydyin aika paljon vaan omiin oloihin. Tuntui, että se on ainoa vaihtoehto, kun “ei kukaan kuitenkaan halua olla mun kanssa”.

Mä myös pelkäsin, että onnistuisin hajottamaan nekin ihmissuhteet, jotka mulla oli jos hengailisin ihmisten kanssa. Siis niin älytöntä ja ristiriitasta… Tällaseen yksinäisyyteen on kuitenkin auttanut, kun on saanut juteltua omasta pahasta olosta ja ymmärtänyt, että yksinäisyyden aiheuttamat ajatukset ja pelot oli vaan mörköjä, ei totuuksia.

Oon kokenut myös toisentyyppistä yksinäisyyttä. Siinä yksinäisyyttä ei mulle ole aiheuttanut ihmisten puute, vaan ihmisten paljous. On tuntunut, että on liikaa ihmisiä, jotka vaatii multa jotain ja mä olen yksin niiden vaatimusten kanssa. Sillon oon ollut myös uupunut. Oon kokenut riittämättömyyttä ja päässä on ollut usein ajatus: “Mä en pysty tähän, tarviin jonkun apua”. En vaan oo välttämättä osannut pyytää sitä tukea muilta mitä oisin kaivannu. Sillonkin on ollut helpompi vaan jäädä märehtimään, että “kun ei kukaan kuitenkaan auta”.

Jotenkin oon ajatellu taas, ettei kenelläkään olis mielenkiintoa auttaa. Sit kun joku onkin huomannut sen ahdingon ja ollut ymmärtäväinen ja auttanut, on itselle tullut vaan tosi hölmö olo. Ei ihmiset lähtökohtasesti halua toisilleen pahaa, mutta yksinäisen päässä asiat alkaa helposti vääristyä ja asioiden mittakaavat saattaa paisua ihan äärettömiin.

Joskus oon ite kokenut tarvitsevani omaa aikaa, että saan asioita mun päässä selvitettyä. Yksinäisenä täysi eristäytyminen muista ihmisistä kuitenkaan tuskin auttaa. Yksinäisyyteen ei ole mitään yhtä ratkaisua, mutta yksi osa siitä pois pääsemistä on tunnistaa oma yksinäisyytensä, hyväksyä se, koittaa ymmärtää mistä se johtuu ja opetella miten sen kanssa tulee parhaiten toimeen.

On paha lähteä syyttämään muita omasta yksinäisyydestä, jos itse vaan makaa kotona (kuten mä tein). Joskus täytyy itse tehdä se aloite, lähteä pois kotoa ja kysellä mitä muille kuuluu. Kannattaa muistaa, että yksinäisyyskin on vaan vaihe elämässä. Jokainen on yksinäinen joskus, eikä yksinäisyys ole kenenkään syytä. 

MUUTAMA AJATUS SULLE:

  1. Sä olet arvokas just sellasena kuin olet, eikä yksinäisyys muuta asiaa.
  2. Yksinäisyys on vaan vaihe. Se voi olla todella vaikeaa, mutta sä pääset siitä yli.
  3. Yksinäisyys ja yksin oleminen eivät ole sama asia. Jos joku tykkää yksinolosta, sitä ei pidä lähteä kauhistelemaan, tai arvostelemaan.

#BlackLivesMatter ja rakenteellinen rasismi

Tehdään yksi asia heti alkuun selväksi – minä olen etuoikeutettu ihminen. Olen valkoinen keskiluokan edustaja, ja vieläpä mies. En ole koskaan elämässäni kokenut rasismia tai muutakaan rakenteellista syrjintää. En pysty samaistumaan yhteenkään rasismia kokevaan ihmiseen, koska ilmiö on minulle henkilökohtaisella tasolla vieras. Näin on asia kaikkien etuoikeutettujen kohdalla, vaikka ihminen ei itse ymmärtäisikään olevansa etuoikeutetussa asemassa. En myöskään ole aihealueen tutkija, joilla voisi olla ilmiöön hyvin erilainen näkökulma. Kirjoitan, koska mielestäni aihe on tärkeä ja siitä pitää puhua. 

#BlackLivesMatter ja George Floyd 

#BlackLivesMatter ja George Floyd ovat olleet viime päivinä somen kuumimmat puheenaiheet, ainakin Yhdysvalloissa, mutta myös muualla maailmassa. Jos olet elänyt uutispimennossa, niin tässä tiivistys – taas yksi mustaan vähemmistöön kuuluva ihminen, George Floyd, kuoli poliisin liiallisen voimankäytön seurauksena Yhdysvalloissa. Tästä on seurannut protesteja ja jopa mellakointia ympäri Yhdysvaltoja ja maailmaa.  

Trump on uhannut lähettää kansalliskaartin hajottamaan mellakoita ja tilanne on monessa paikassa hyvin sekava. Niin valkoiset, mustat kuin poliisit ovat tehneet rikoksia mellakoissa ja myös yrittäneet estää niitä. Moni protesti on saanut tulta alleen erityisesti siitä, että neljästä paikalla olleesta poliisista vain yksi on (tätä kirjoitettaessa) pidätettynä. Ja sekin pidätys tuli vasta “kohtuullisen” mietintäajan jälkeen, eikä välittömästi George Floydin kuoleman seurauksena. 

Kuvaaja, joka kertoo, että 99% poliiseista, jotka ovat tappaneet, eivät ole saaneet syytettä yhdysvalloissa vuosina 2013-2019.

Rakenteellista rasismia Yhdysvalloissa 

Tilanne ei ole uusi. Samanlaisia väkivallantekoja mustia kohtaan ja niistä seuranneita protesteja on nähty Yhdysvalloissa ennenkin. Tuntuu siltä, että poliisin mustiin kohdistava väkivalta on Yhdysvalloissa niin yleistä, että kaikki tapaukset eivät edes ylitä uutiskynnystä. Tämän lisäksi niin oikeuslaitos kuin vankilajärjestelmäkin kohtelee mustia ja valkoisia eri standardeilla. Ja näin on ollut oikeastaan orjakaupan alkamisesta lähtien (siis 1600-luvulta). Kyllähän Yhdysvalloissa poliisi ampuu valkoisia heteromiehiäkin, mutta suhteessa paljon vähemmän.

Kummallista on se, että tilanne ei tunnu paranevan yhtään. Kun näin ensimmäisen uutisen George Floydista, niin ajatus ei ollut: “Mitä ihmettä!” vaan: “Ai, taasko…”. Sen verran arkipäiväiseltä asia tuntui, mikä on jo itsessään ongelma. Kun väkivalta alkaa tuntumaan normaalilta, jokin on vakavasti pielessä. Silti uutisia lukiessa itseäni välillä hävettää. Onko oikeasti mahdollista, että ihminen, ja vieläpä poliisi, voi toimia uutisissa kuvatuilla tavoilla? Pelottavaa on myös se, että kukaan ei tarkkaan tiedä kuinka monta ihmistä on kuollut poliisin luoteihin Yhdysvalloissa. Tällaisia tilanteita kun ei ole pakollista siellä raportoida tai tutkia.

Yhdysvallat ja Suomi ovat hyvin eri kansakuntia. Suomessa poliisiin voi lähtökohtaisesti luottaa. On siellä Amerikassakin paljon hyviä poliiseja, jotka ovat olleet myös osoittamassa mieltä muiden mukana. Valitettavasti jo muutama rasistinen poliisi leimaa koko ammattikunnan. Suomen poliisien koulutus on ihan eri tasolla (käsittääkseni) Yhdysvaltoihin verrattuna. Onneksi itseään voi siis lohduttaa sillä, että nyt puhutaan onneksi Amerikasta ja meillä Suomessa asiat ovat  täydellisesti ja meillä vallitsee täydellinen tasa-arvo… (<-Sarkasmivaroitus

Kymmeniä rasismin vastaisia kylttejä levitettynä kadulle ja seinää vasten

… ja meillä 

Ei meilläkään asiat ihan täydellisesti ole. Suomessa “ulkomaalaistaustaisen” (esim. ulkonäöltään ei-kantasuomalaisen näköinen, erikoinen nimi, ei-kristitty jne.) voi olla vaikeampi päästä jatkoon työnhaussa, viranomaiset voivat kohdella heitä eri tavalla, ja myös kadulla saattaa joutua rasistisen henkisen tai fyysisen väkivallan uhriksi. Jopa poliisin kerrotaan profiloineen ihonvärin perusteella, eikä kaikki poliisien salaisen Facebook-ryhmän viestitkään kovin mairittelevia ole.

Se on kuitenkin totta, että poliisin virkatehtävässä toteuttamien voimakeinojen seurauksena kuolee Suomessa ihmisiä niin harvoin, että on lähinnä sattumaa, kuka joutuu poliisin uhriksi. Mutta jos ihminen loukkaantuu tai kuolee poliisin voimankäytön takia Suomessa, asia tutkitaan aina syyttäjän toimesta.  

Tilanne ei siis ole ihan niin paha kuin monissa muissa maissa, mutta valitettavasti rasistinen ilmapiiri näyttää ainakin näin mutu-tuntumalta lisääntyneen Suomessa viime vuosien aikana. Myös politiikassa tuntuu olevan nykyisin sallittua avoimesti tuoda esille rasistisia arvoja, jotka tietysti myös valuvat alaspäin rivikansalaisten asenteiksi. Täällä Suomessakin näkyy yhä enemmän turhaa vastakkainasettelua, joka ei pohjaa mihinkään muuhun kuin turhaan pelkoon ja ennakkoluuloihin.  

Tasa-arvon puolesta 

BlackLivesMatter on Yhdysvalloissa vuonna 2013 perustettu liike, jonka hashtagin alle tasa-arvotaistelu on tiivistynyt viime vuosina. Liikkeen voidaan ajatella olevan suoraa jatkumoa Martin Luther Kingin työlle tasa-arvon puolesta. Suomessa ei ihan samanlaista liikehdintää ole ollut, koska rasismi on ollut paljon näkymättömämpi ilmiö, ja se on ollut enemmän piilossa erilaisissa rakenteissa. Tasa-arvon puolesta puhuu täällä useampikin järjestö, joista voisi mainita tässä vaikkapa SPR:n rasismin vastaisen viikon.

Oma etuoikeutettu asemani tekee ongelmien näkemisestä ja tunnistamisesta arkielämässä vaikeaa. Vaikka itseään pitäisi kuinka fiksuna ja yhteiskunnallisesti valistuneena yksilönä, niin hienovarainen rasismi jää helposti pimentoon. Tämä on ongelmallista, sillä etuoikeutetut ovat (yleensä) enemmistössä ja juuri enemmistön teoilla on merkitystä.

Tässä muutama vinkki, millä pääsee eteenpäin: 

  1. Usko, kun joku kertoo kohdanneensa rasismia, vaikka et sitä itse näe
  2. Älä vähättele, kun rasismista puhutaan, vaikka se tuntuisi sinusta pieneltä asialta 
  3. Tue läheisiäsi, kun näet rasismia tai sinulle kerrotaan siitä 
  4. Puutu heti, jos näet rasismia ympärilläsi 
  5. Lohduta rasismin kohteeksi joutuvaa ja kerro, että olet hänen puolellaan
  6. Osallistu, lahjoita, marssi ja pidä asiaa näkyvillä arjessa myös jatkossa 

Rasismi on rakenteellinen ongelma. Se ei muutu hetkessä, minkä vuoksi asiaa pitää jatkuvasti pitää esillä. Rasismi ei auta ketään, siinä ei ole mitään hyvää. Minun (meidän) etuoikeutettujen vastuulla on pitää huolta siitä, että vähemmistöjen oikeudet toteutuvat ja maailmasta tulee myös rakenteellisesti tasa-arvoinen paikka. Se ei ole pelkästään oikeutemme, vaan myös velvollisuutemme ihmisinä. 

Mielenosoitus-kyltti, jossa teksti: Me ei aloiteta rotusotaa, me lopetetaan se.