Miksi jotkut ihmiset on ihan sekaisin ostarilla tai metrossa?

Päihteiden käyttöä koskevissa kotimaisissa ja kansainvälisissä tutkimuksissa ollaan yhä useammin kiinnostuneita siitä, miten käytön aiheuttamat haitat vaikuttavat muihin ihmisiin. Niissä on kysytty muun muassa vastaajien kokemuksia päihtyneiden ihmisten aiheuttamista haitoista julkisilla paikoilla – esimerkiksi peloista, ahdistelusta ja erilaisesta muusta fyysisestä tai psyykkisestä häirinnästä.

Saatujen tulosten perusteella yli miljoona suomalaista pelkää päihtyneitä ja lähes yhtä moni on joutunut päihtyneen ahdistelemaksi. Vielä suurempaa määrää on häirinnyt päihteiden käytön aiheuttama roskaaminen ja muu epäsiisteys. Kun tuloksia on vertailtu muihin Pohjoismaihin, Suomessa päihtyneiden pelkääminen on ollut yleisempää kuin muualla.

Kaksi nuorta istuvat ostoskeskuksen lattialla.
Vaikka asumme samassa kaupungissa, koemme sen hyvin eri tavoin. Mutta se on kuitenkin meidän #kaikkienkaupunki.

Nuorten keskuudessa, 15-29-vuotiailla, haittakokemuksia on enemmän kuin vanhemmissa ikäryhmissä. Esimerkiksi melkein puolet, 44 prosenttia, nuorista naisista on kertonut joutuneensa päihtyneen ahdistelun ja kiusaamisen kohteeksi melko usein. Hyvin suurta osaa nuoria häiritsevät myös päihtyneiden oksentelu, virtsaaminen ja roskaaminen, ja tässä ei ole suuria eroja sukupuolten välillä. Häirintä voi olla myös haukkumista ja solvaamista, ja joskus vastanneisiin nuoriin on käyty jopa käsiksi.

Miksi ihmiset ovat päihtyneinä kaduilla?

Joskus kyse on vaan hieman pitkäksi venähtäneestä juhlinnasta, ja ihminen luultavasti katuu huonoa käytöstään seuraavana päivänä. Toisaalta, suomalaiseen päihdekulttuuriin on perinteisesti kuulunut vahva humalajuominen, joka sallii erilaisen mokailun ja jopa huonon käytöksen.

Meillä humalajuomiseen jopa rohkaistaan erilaisilla yhteisillä rituaaleilla, kun taas käytön hillitsemiseen ei ole vastaavia sosiaalisia normeja. Tämä taas lisää todennäköisyyttä, että päihteiden käyttö riistäytyy myös sivullisia häiritseväksi käytöksi.

Syy, miksi asialle ei tehdä mitään, on tässä tapauksessa siis se, että olemme tottuneet tällaisiin haittoihin ja jopa ymmärrämme niitä: ”jokaisella menee joskus yli”. Tämä voi selittää myös sitä, miksi nuoret kokevat enemmän haittoja kuin vanhemmat ikäryhmät: heille vastaavaa tottumusta ei ole vielä muodostunut. Ja tietenkin hyvä niin.

Hyvin suuri osa julkisilla paikoilla tapahtuvasta häiritsevästä päihteiden käytöstä liittyy kuitenkin johonkin aivan muuhun kuin satunnaiseen juhlimiseen. Näillä ihmisillä päihteidenkäyttö ei ole enää hallinnassa, ja seurauksena on voinut olla opiskelu- tai työpaikan tai jopa asunnon menettäminen.

Ihmisillä ei ole enää ehkä muita paikkoja viettää aikaa kuin katu tai muut julkiset tilat, ja tällöin päihteiden käyttökin tapahtuu näissä paikoissa. Hallinnan mentyä on myös hyvin vaikea pitää enää huolta itsestä, muista ja ympäristöstä.

Miksi asialle ei tehdä mitään?

Päihderiippuvuus (alkoholi tai huume) on itse asiassa diagnosoitu riippuvuussairaus, joille on ominaista päihteen jatkuva, usein toistuva tai pakonomainen käyttö riippumatta käytön aiheuttamista sosiaalisista tai terveydellisistä haitoista.

Riippuvuus voi olla fysiologinen, jolloin ihmisellä ilmenee päihteen käytön lopettamisen jälkeisinä päivinä eriasteisia ja usein hyvin voimakkaita vieroitusoireita. Niin sanottu vieroitusoireyhtymä saa henkilön usein jatkamaan päihteiden haitallista käyttöä, jonka seurauksena vieroitusoireet saattavat olla entistä pahemmat. Noidankehä on valmis.

Ihmiselle saattaa kehittyä myös psykologinen riippuvuus, jolloin päihteiden käyttö on tapa paeta esimerkiksi ahdistus- tai masennusoireita tai merkityksettömyyden tunteita. Surullista tässä on se, että nämä tunnetilat väistyvät vain hetkellisesti ja pidemmällä aikavälillä päihteiden käyttö vain pahentaa näitä tunteita. Käyttöä voi olla kuitenkin enää vaikea lopettaa, koska riippuvuus on syntynyt.

Osalla päihteiden käyttö on alkanut jo hyvin nuorena, ja malli käyttöön on opittu ehkä vanhemmilta ja jopa isovanhemmilta. Tutkimuksissa puhutaan huono-osaisuuden ylisukupolvisuudesta, jonka seurauksena esimerkiksi vanhempien ongelmallinen päihteiden käyttö ja muut siihen liittyvät ongelmat voivat siirtyä heidän lapsilleen.

Esimerkiksi, kun tutkimuksissa on haastateltu kaduilla päihtyneinä olevia ihmisiä, niissä on tullut ilmi, ettei osa ole koskaan elänyt ns. normaalia elämää. Koulut ovat saattaneet jäädä peruskouluun tai jopa kesken eikä ihmisillä ole minkäänlaisia suunnitelmia tulevaisuudelleen. Vanhemmat eivät pysty auttamaan, koska heillä ongelmat voivat olla vielä pahemmat.

Miksei heitä auteta?

Päihdeongelmat ja niiden hallinta ovat askarruttaneet tutkijoita, viranomaisia ja päättäjiä koko Suomen itsenäisyyden ajan ja sitä ennenkin. Eri aikoina on ollut ollut myös erilaisia keinoja hallita ongelmia.

Vuosina 1919-1937 Suomessa oli esimerkiksi kieltolaki, joka kielsi alkoholipitoisten aineiden nauttimisen, valmistuksen, maahantuonnin, myynnin, kuljetuksen, anniskelun ja varastossapidon muissa kuin lääkinnällisissä, tieteellisissä tai teknillisissä tarkoituksissa.

Tarkoituksena oli raitistaa koko Suomi, mutta lain vaikutus oli lopulta täysin päinvastainen. Salakuljettajat toivat ulkomailta Suomeen ennennäkemättömät määrät ulkomaista alkoholia, ja alkoholin juominen jatkui ja jopa lisääntyi. Myös rikollisuuden ja muiden haittojen määrä kasvoi rajusti.

Se, miltä kaupunkimme näyttää, riippuu mistä näkökulmasta me sitä katsomme. Mutta se on kuitenkin meidän #kaikkienkaupunki.

Kieltolain jälkeen ongelmiin pyrittiin vastaamaan kiristämällä päihteitä ongelmallisesti käyttävien yhteiskunnallista kontrollia. Käyttö nähtiin moraalisena paheena ja huonona käytöksenä, ja ihmisiä saatettiin laittaa pitkäksikin aikaa erilaisiin työlaitoksiin tavoitteena lopettaa päihteiden käyttö ns. pakolla. Näin ei useinkaan kuitenkaan käynyt vaan päästyään ulos laitoksista ihmiset jatkoivat ongelmallista käyttöään ja elämäntapaansa.

1960-luvun aikana kaupunkien metsiin tai muilla joutomaille muodostui alkoholistien hökkelikyliä, joilla ihmiset elivät täysin yhteiskunnan ulkopuolella ja kärsivät erittäin vakavista ongelmista. Tässä joukossa oli muun maussa sodassa rintamalla olleita veteraaneja. Osa oli muuttanut maaseudulta kaupunkiin työn perässä, mutta jääneet pian työttömiksi.

1960-luvun aikana herättiin kontrolli- ja pakkokeinojen käytön liiallisuuteen ja niitä ryhdyttiin kyseenalaistamaan ihmisoikeuksia ja -arvoa alentavina. Myös käsitys päihdeongelmasta asiana, johon yksilö tarvitsi apua ja tukea, vahvistui.

Vuodesta 1987 lähtien Suomessa on korostettu päihdeongelmien hoitoa. Pakon ja laitoksiin laittamisen sijasta on haluttu korostaa hoidon vapaaehtoisuutta. Tällä hetkellä Suomessa on tarjolla erilaisia päihdehoidon muotoja, joissa saa apua päihdeongelman hoitoon ja hallintaan.

Ongelma on kuitenkin se, että näihin paikkoihin ei ole aina helppo päästä. Esimerkiksi ensin hoidon tarvetta arvioidaan ja sitten pitää jonottaa vapaana olevaan hoitopaikkaan. Tässä voi mennä kuukausia, ja monet luovuttavat.

Riippuvuus myös uusiutuu usein ja hoitoa tarvittaisiin enemmän kuin yhden kerran. Tähän ei kuitenkaan aina löydy rahaa. Esimerkiksi kuukausi päihdekuntoutuslaitoksessa maksaa noin 6 000 euroa. Osalla on muitakin ongelmia kuin päihteet, ja jos niihin ei saa apua, niin päihdeongelmakin uusiutuu helposti. Päihdeongelmaa onkin kutsuttu ilkeäksi ongelmaksi, johon ei löydy helppoja ratkaisuja.

Pitääkö ongelmia vain sietää?

Huonoa käytöstä ja ahdistelua ei tarvitse hyväksyä, mutta joskus asioita pitää sietää, sillä asia ei ole aina sinun eikä välttämättä häiriötä aiheuttavankaan kontrollissa. Varsinkin vakavista päihdeongelmista kärsivien, joita näkee juuri ostareilla ja muilla julkisilla paikoilla, tilanne on vaikea, ja liiallinen kontrolli, paheksunta ynnä muu vain lisää heidän ulkopuolisuuden tunnettaan. Asian tiedostaminen voi kuitenkaan auttaa oman sietokyvyn ja ymmärryksen kasvattamisessa.

Henkilön jalat rullaportaissa.

Se, mihin voimme vaikuttaa, on, miten yhteiskunnassa hallitaan päihdeongelmia. Esimerkiksi jos haluat, että kadulla olevat päihdeongelmista kärsivät ihmiset saisivat enemmän apua, kannattaa äänestää poliitikkoja, jotka ohjaisivat rahaa ja verovaroja päihde- ja mielenterveyspalveluihin, syrjäytymisen ehkäisyyn tai lasten ja nuorten ja heidän perheittensä tukemiseen. Sama pätee myös, jos haluat turvallisemman ja viihtyisämmän kaupungin.

Usein järjestyshäiriöitä ratkomaan tai taltuttamaan halutaan esimerkiksi poliisi tai vartija. Tällainen valvonta ei kuitenkaan ratkaise ongelmia kuin korkeintaan väliaikaisesti. Ongelma saattaa myös siirtyä toiseen kohtaan kaupunkia. Se ei siis häiritse ehkä enää sinua, mutta muita.

Sen sijaan, kaupungin tekeminen eläväksi ja viihtyisäksi esimerkiksi penkein, istutuksin ja erilaisia tapahtumia voi vaikuttaa myös kadulla olevien ihmisten käytökseen. Apua voi ohjata myös kadulle erilaisin jalkautuvan ja etsivän työn keinoin.

Riikka Perälä
asiantuntija
Ehkäisevän päihdetyön järjestöverkosto

Erityisalaani on huumepolitiikka, huumetyö ja haittojen vähentäminen.


Monia pelottaa ja häiritsee julkisissa tiloissa näkyvä päihteiden käyttö. Harva viettää aikaa päihtyneenä kadulla kuitenkaan huvikseen. Kaupungin asukkaat voivat olla erilaisia, mutta olemme kaikki yhtä tärkeitä. #kaikkienkaupunki. Lue lisää: www.kaikkienkaupunki.fi

Nuorisoväkivaltaa kaduilla

Viime viikkoina on ollut tiedotusvälineissä paljon puhetta katuväkivallasta ja erityisesti Helsingissä pyörivästä 100-150 nuoren jengistä. Useiden lehtien pääkirjoituksissa, asiantuntijoiden lausunnoissa ja kaupunkilaisten haastatteluissa on asiaa käsitelty useasta näkökulmasta. Monessa kauhistellaan tilannetta, mikä on tietysti ymmärrettävää, mutta useassa lehtijutusta jää vähän köyhä jälkimaku. Ilmiö tiivistetään korona-ajan ilmiöksi ja maahanmuuttajien aikaansaamaksi, mitä se ei todellisuudessa ole.

Uutisotsikoita eri lehdistä ja uutissivustoilta.

Olen tähänkin blogiin kirjoitellut omasta nuoruudestani, ajastani Itä-Helsingissä. Silloinkin kaduilla tapeltiin ja oikein kunnolla. Eikä vaan Helsingissä, vaan 90-luvulla levottomuuksia oli myös mm. Oulussa. 2000-luvun alussa oli levottomuuksia ja 2010 uutisoitiin ainakin Espoossa liikkuvasta ryöstelevästä nuorisojoukosta. Samaa uutisointia löytyy oikeastaan siitä asti, kuin Suomessa on uutisia tehty.

Samaa keskustelua on siis käyty jo oikeastaan 100 vuotta, mutta aina välillä se unohtuu. On harmillista, että vasta kun jotain uutiskynnyksen ylittävää väkivaltaa tapahtuu, asiasta keskustellaan julkisesti. Jos puhutaan Helsingin rautatieaseman tai Itäkeskuksen Tallinnanaukion levottomuudesta, ei se tule yhdellekään nuorten kanssa töitä tekevälle yllätyksenä. Ongelmia oli omassa nuoruudessani 90-luvulla ja niitä on edelleen. Välillä on toki ollut rauhallisempia hetkiä, riippuen siitä, mitkä nuorisokulttuurin sen hetkiset trendit ovat olleet.

Suomessa ei ole koskaan ollut näin turvallista

Nuorten tekemiä rikoksia on tilastoitu yhtenäisesti vuodesta 1995. Koko tilastohistorian aikana on nuorten tekemät rikokset vähentyneet. Pari vuotta sitten uutisoitiin, että “Pahamaineinen nuoriso uhkaa kadota”, koska nuorisorikollisuus on vähentynyt niin paljon. Isossa kuvassa Suomen nuorilla menee siis tällä(kin) elämän osa-alueella paremmin kuin koskaan. Helsingissä alaikäisten tekemien henki- tai pahoinpitelyrikosten yhteismäärä on laskenut viime vuodesta, mutta henkirikoksesta epäiltyjä nuoria on vuonna 2020 ollut enemmän kuin vuosi sitten. Tästä huolimatta emme elä mitään väkivallan nousukautta, pikemminkin päinvastoin.

Uutisista saattaa kuitenkin saada sellaisen kuvan, että asiat ovat menossa huonompaan suuntaan. Uutiset kun kertovat aina jostain poikkeavasta. Rauhallinen ilta ei ole uutinen, mutta kolmen nuoren nyrkkitappelu on. Nykyään, kun uutisvirta on entistä nopeampaa, niin myös entistä pienemmistä tapahtumista löytyy juttuja. Tämän vuoksi meistä saattaa hyvinkin tuntua, että väkivalta on lisääntynyt. Lisäksi somessa liikkuu tietoja ja huhuja entistä nopeammin. Mitä raflaavampi tarina, sitä enemmän ihmiset voivat pöyristyä, ja sitä enemmän juttu saa jakoja.

Tämä ei tarkoita, etteikö Suomessa olisi väkivaltaisia nuoria. Totta kai on, ja on aina ollut. Tätä ongelmaa ei saa vähätellä! Samaan aikaan on menossa ilmiö, jossa suurimmalla osalla nuorista menee paremmin kuin koskaan ja pienellä vähemmistöllä huonommin kuin aikoihin. Molemmat ääripäät ovat olemassa yhtä aikaa, ja todellisuudessa suurin osa nuorista osuu näiden ääripäiden väliin. 100-150 väkivaltaisen nuoren joukko on kuitenkin aika pieni. Helsingissä kun asuu 10-18-vuotiaita nuoria noin 50 000.

Helsingin rautatieaseman ovet pimeänä iltana.
Kuva: MInna lehtinen

Mutta entä ne maahanmuuttajat

Yksi ikävin piirre keskustelussa on ollut, taas ja jälleen kerran, maahanmuuttajien syyllistäminen. En edes mene tässä tarkemmin siihen, miksi kaikkien ulkomaalaistaustaisten niputtaminen termin “maahanmuuttajat” alle on ongelmallista. Mutta koko nuorisoväkivaltaongelman niputtaminen ulkomaalaistaustaisten syyksi tai seuraukseksi on vähintäänkin ymmärtämättömyyttä. Ja pahimmillaan puhdasta populismia, jolla ajetaan vain omaa agendaa.

Helsingin 15-vuotiaista nuorista on eri tavoilla ulkomaalaistaustaisia noin viidennes. Mutta tarina ei lopu siihen. Suurin osa tästä porukasta, noin 70 %, on syntynyt Suomessa. Tämä pieni fakta tuppaa unohtumaan, kun ongelmat laitetaan joko “hallitsemattoman maahanmuuton” tai “huonosti hoidetun Euroopan pakolaiskriisin” syyksi. Nämä nuoret ovat siis asuneet koko elämänsä Suomessa ja käyneet läpi suomalaisen koulutusjärjestelmän. Jos siis haluaa syyllistä etsiä, niin ehkä ongelmia voisi etsiä jostain vähän lähempää kuin maahanmuutosta…

Todellisuudessa samoista ongelmista voivat kärsiä kaikki nuoret syntyperästä riippumatta. Se, miksi ulkomaalaistaustaiset ovat esimerkiksi nuorten pahoinvoinnin tilastoissa yliedustettuina, onkin kohtalaisen monimutkainen yhtälö. Voisiko pahoinvointi johtua vaikka siitä, että monesti he tulevat köyhemmistä perheistä, kun vanhemmat eivät saa töitä syrjivillä työmarkkinoilla? Voisiko pahoinvointi johtua vaikkapa heidän kokemasta syrjinnästä koulussa ja hyväksymisen puutteesta? Tai siitä, että joutuu taistelemaan oman hyväksynnän puolesta? Tai siitä että jo peruskoulussa on nähtävissä rakenteellisia ongelmia ja suoranaista rasismia? Toivottavasti ymmärrätte ongelman monimuotoisuuden, jota ei ihan muutaamaan lauseeseen voi tiivistää…

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Suurin syy nuorten väkivallantekoihin on ulkopuolisuuden tunne ja näin on ollut aina. Jos elämässä ei ole sisältöä, tai toivoa paremmasta, niin väkivaltaan on helppo turvautua. Kavereiden tai “muun jengin” silmissä väkivallalla voi saada arvostusta. Se tuntuu hyvältä, jos arvostusta ei ole mistään muualta saanut. Nyt on uutisoitu, että nuoret ovat ryöstäneet ihmisiä saadakseen esimerkiksi merkkivaatteita. Ei niitä vaatteita huvikseen haluta, vaan sen vuoksi, koska kalliista vaatteista on tullut statussymboleja. Niilläkin saa arvostusta muiden nuorten keskuudessa. (Tämä on muuten pelottava ilmiö, jota pitäisi pohtia tarkemmin, mutta ei nyt).

Kolmen nuoren selät kävelemässä pimeässä.
Kuva: Iida

Paras tapa ehkäistä väkivaltaa on siis vähentää ulkopuolisuuden tunnetta. Se vaatii resursseja niin kouluihin, harrastuksiin kuin nuorisotyöhön. Positiiviset kokemuksen kuulluksi tulemisesta, ryhmään kuulumisesta ja aikuisten ja/tai muiden nuorten arvostuksesta pitäisi kuulua kaikille nuorille. Tämäkään ei ole mikään uusi oivallus, sillä samaa resurssipulaa on podettu jo ainakin 90-luvun lamasta asti, jos ei myös ennen sitä. Fakta on se, että jos me haluamme auttaa ja puuttua ongelmiin, niin siihen tarvitaan työvoimaa, joka maksaa.

Pitää myös olla rehellinen itselleen. Vaikka järjestelmä olisi kuinka hyvä, niin aina löytyy rakoja, joiden välistä tippua. Siihenkin pitää varautua. Pitää luoda oikeasti toimivat polut pois ahdingosta jos, ja kun, nuoria sinne tippuu. Nykyinen järjestelmä perustuu lähinnä ongelmiin puuttumiseen, mutta jos ei ole riittävän isoja ongelmia, niin apuakin on vaikea saada. Pitäisi löytyä tapa auttaa jo siinä vaiheessa, kun ongelmat eivät ole kasvaneet liian suureksi.

Pahimmat ja parhaimmat seuraukset

Pahimmillaan nuorten väkivaltainen käytös johtaa noidankehään: Nuoret voivat pahoin, jonka vuoksi he oireilevat väkivallalla. Tästä syystä ihmiset kokevat pelkoa, jonka takia nuoria ei uskalleta kohdata. Seurauksena nuoret tuntevat entistä enemmän ulkopuolisuuden tunnetta ja voivat entistä pahemmin. Vielä jos asiasta uutisoidaan uhkakuvia luoden, yksinkertaistaen ja pelkoa lietsoen, on soppa valmis. Itse olen ihan fiksuilta ihmisiltä kuullut kommentteja, että ei sinne Helsingin keskustaan nyt uskalla mennä (keskellä kirkasta päivää), kun siellä on niitä rikollisia nuoria niin paljon. Vaikka kyllä sinne vielä pari viikkoa sitten uskalsi mennä iltaa viettämään…

Itse toivoisin, että seurauksena olisi ymmärrystä nuoria kohtaan. Nuorten pahoinvointi ei ole nuorten, vaan aikuisten syytä. Me aikuiset päätämme, mihin resursseja riittää. Me aikuiset päätämme, miten nuoria kohdellaan. Me aikuiset luomme sen ilmapiirin, jossa nuoret elää. Me aikuiset olemme vastuussa niin omista lapsistamme kuin kaikista muistakin nuorista. On ihan turha väittää, etteikö asialle voisi tehdä mitään. Kyse on vain siitä, miten paljon me aikuiset oikeasti haluamme auttaa.

– Mikael

Väsymyksen juurisyy?

Lähiaikoina mielessä on pyörinyt uupumus ja väsymys. Erityisesti loppuun palaminen tai ns. ”burn out” kiinnostaa (kiinnostuksen kohteensa kullakin :D). Aiheesta puhutaan paljon ja siitä on kirjoitettu kivoja kirjoja. Osan olen lukenutkin, jotain olen oppinut. Mutta silti mielessä risteilee monia kysymyksiä aiheeseen liittyen.

Uupumuksesta puhuttiin varsinkin ennen siten kuin se olisi täysin töihin ja työelämään liittyvä ilmiö ja muut mielenterveyden ongelmat sitten erikseen ja vapaa-ajalla. Eli työuupumus ilmenee, kun tekee hurjasti töitä, ja sitten väsyy. Nykyään ihminen nähdään jo kokonaisuutena, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Pahantuulinen koira viltin sisällä.
Psst… Onko sinulla joku JAKSAMISEEN liittyvä kysymys? Kysy meiltä täältä anonyymina! Katso samalla vastauksemme aiemmin esitettyihin kysymyksiin.

Melkein jokainen tuntuu olevan jossain vaiheessa burn-outin partaalla, uupunut tai sanoittaa pohjatonta väsymystä jotenkin muuten. Itsekin olen käynyt elämässä läpi vaiheita, jolloin on tapahtunut liikaa turhan lyhyen ajan sisällä. Silloin olisi ollut viisainta painaa jarrua ja ottaa aikaa itselle, joskus niin teinkin. Toisinaan lähinnä painoin eteenpäin entistä nopeampana; ihmetellen samalla miksi mikään ei oikein onnistu. Aina pysähtyminen se ei ole mahdollista, tai varoituskellojen kilkatusta ei edes kuule, kun on niin paljon meneillään. Johtaako oman kehon liiallinen kuormitus väistämättä uupumiseen? Ja miksi sitten?

Nykyäänhän meillä pitäisi kai olla asiat suht hyvin, ainakin täällä Suomessa. Ei ole maanjäristyksiä, maanvyöryjä, kulkutauteja (okei, korona on), väkivaltaisia jengejä ainakaan ihan hirveästi eikä sotia. Mitä meillä sitten on? No älylaitteet ainakin, internet-yhteydet ja loputon määrä tietoa saatavilla jokaiselle, joka vaan jaksaa etsiä. Meillä on puhdasta vettä ja luontoa, kattava sosiaaliturva ja mitä kaikkea. Meidän pitäisi olla kai maailman onnellisimpia. Ainakin Suomi rankattiin kolmatta kertaa maailman onnellisimmaksi maaksi world happiness report-tutkimuksessa.

Kun asiantuntijoilta kysytään, uupumus johtuu nykyihmisellä useimmiten riittämättömyyden tunteesta. On loputtomasti vapautta, valinnanvaraa, vegaaniruokaa ja vaihtoehtoja. Pitäisi olla aina tavoitettavissa, kehittyvä ja dynaaminen ja tiedostava. Moni kokee odotukset kohtuuttomiksi ja ristiriitaisiksi. Itseä on lähes mahdoton olla vertaamatta muihin. Ajatus siitä, että jokaisella elämän osa-alueella pitäisi koko ajan olla menossa johonkin suuntaan ja aina pitäisi olla kivaa, on kieltämättä todella raskas.

Pariisin Metropolitain-metroaseman portaat yöaikaan.

Hävettääkö?

Joskus uupumuksen ja suorittamisen taustalla voi olla häpeä. Kiinnostuin itse häpeästä aiheena joskus vuonna X kun vielä opiskelin, ja jouduin lukemaan aiheeseen liittyviä juttuja. Kävipä ilmi, että häpeä on suomalaisille lähestulkoon kansallistunne ja osa identiteettiämme. Kaikkea on osattu aikojen saatossa hävetä: junttiuttamme, suomalaisuuttamme, ruokakulttuuriamme… lista on pitkä. Suomalaisilla oli pitkään tapana puhua itsestään vähättelevään sävyyn: kuin olisimme joku haiseva kompostikasa Euroopan takapihalla. Sietäisimmekin hävetä ja unohtua tänne. ”Euroopassa niillä on kulttuuria ja naiset on kauniita ja miehet komeita, me täällä vaan mämmiä syödään ja viinaa juodaan”-tyyliset puheenparret ei varmaan ole mitenkään kuollet sukupuuttoon vieläkään. Kaiken lisäksi häpeä vielä periytyy isältä pojalle. Se pesiytyy välttelevään katseeseen, vihaiseen mulkoiluun ja tunteeseen siitä, että ei tule kohdatuksi sellaisena, kuin oikeasti on.

Pipopäinen mies on peittänyt kasvonsa käsillään.

Häpeä on niin kipeän polttava tunne, että se peittyy jonkun muun toiminnan alle. Itseä pyritään suojelemaan häpeän tunteilta viimeiseen asti. Joskus se tehdään piiloutumalla muiden katseilta. Toisinaan taas luomalla suorittamiseen ja täydellisyydentavoitteluun perustuva minäkuva. Se toimii ikään kuin laastarina kuristavaa häpeää vastaan.

Tunteena häpeä ei ole täysin turha. Se auttaa ymmärtämään yhteisöjen sääntöjä, normeja ja lakeja. Se on auttanut kautta historian sosiaalista laumaeläintä ymmärtämään kirjoittamattomia sääntöjä, ja sopeutumaan osaksi yhteiskuntaa. Mutta jossain vaiheessa se voi muotoutua ongelmalliseksi. Ehkä siinä vaiheessa, kun joku yksittäinen teko ei aiheuta hetkellistä häpeää tai nolostumista, vaan alkaa olla häpeissään omasta olemisestaan.

Häpeä lievittyy myötätunnon avulla. Ne ovat ikään kuin toistensa vastamyrkyt. Toinen luo yhteyksiä, lämpöä ja valoa ympärilleen. Toinen taas katkeruutta, vihaa ja yksinäisyyttä.

Tämmöisiä mietin tällä viikolla, toivon sulle mukavaa marraskuuta, kaikkine harmaan sävyineen 😊

-Anni

Miten vahvistaa uskallusta rakastaa ehdoitta

Tämä ei ole blogipostaus, tää on rakkaudentunnustus. Haluaisin kertoa sulle mun kissasta, Naterosta. Naksusta. Naksulaisesta. Hänen oikea nimensä on Ninive, mutta kuka antaa kissalleen sellaisen nimen? Nimi ei tuntunut mun suuhun sopivalta, ja olin jo pitkään halunnut kissan nimeltä Antero. Anterosta muodostui lopulta Natero – koska kuka antaa kissalleen sellaisen nimen?

Naksu tuli mun luo kodinvaihtajana. Olin jo pitkään mankunut kavereilleni kuinka haluan kissan, mutta jotenkin jännitti sellainen yhteiselo, kun asuin yksin. En oo koskaan haaveillut lapsista, mutta kissoista kyllä. Pääsin tutustumaan kaverini kautta bengalikissan luonteeseen, ja olin myyty. Kuvittele kotiisi komenteleva Karvinen, jonka on helppo osoittaa kaikenlaisia tunteitaan hyvin äänekkäästi. Jos tää olisi kuvaus mun ystävästä, niin jättäisin hänet.

Googlasin *annetaan ilmaiseksi huutava bengali* ja löysinkin yhden! Kävin tutustumassa häneen Turussa. Ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä. Kiipeilypuussa mua odotti todella pahoinvoivan näköinen kissa. Yritin tekohymyillä sillä tavalla, että ”onpa kiva kissa.” Ja ihmekö tuo, että kissa oli huonona, koska häntä kiusasi perheen toinen kissa.

Sanoin vierailun jälkeen, että voin ottaa kissan koeasumaan luokseni. He toisivat kissan luokseni parin viikon päästä. Mun päässä pyöri, että tää on ihan kamala virhe, se kissa oli niin epäkissa, ja kiusaamisesta johtuvan stressin takia hän pissaili ympäri nykyistä kotiaan. Pari päivää ennen kissan saapumista mä peruinkin koko homman. Olin tosi pahoillani, sanoin. En uskalla ottaa häntä luokseni. Kissan omistaja oli ymmärtäväinen.

Viikon päästä omistaja lähetti mulle kuvan, jossa Naksu leikki mun tuomalla huiskulelulla, ja mä sulin. Laitoin heti viestin, jossa sanoin, että no mitä jos me nyt kuitenkin kokeiltaisiin? Ja näin hän tuli mun luo.

Oletin tietysti, että mun sydän olisi sulanut heti saadessani kissan. Ja olihan se kiva, että kotona viipelsi kissa. Ekat päivät Naksu oli aivan kauhuissaan rapusta kantautuvista äänistä. Pissat ainakin menivät laatikkoon, se oli myönteistä. Mun päässä pyöri lähinnä se kuinka peruuttamattoman virheen oon tehnyt ja kehtaanko palauttaa kissan takaisin omistajilleen.

Meni aivan hermot, kun kissa maukui öisin. Sen lisäksi mä olin menettänyt vapauteni, koska en voinut hillua missä ja miten kauan sattuu, vaan piti palata ruokkimaan kissaa ja olemaan hänelle seurana. Äläkä puhu mitään leikkimisestä. Sitä pitäisi jaksaa tehdä ainakin 15 minuuttia päivässä. Eikä tuo katti halua edes olla mun sylissä. Mikä kissa sellainen on? Tajusin tehneeni to-del-la ison virheen, mutta häpeä esti perumasta tätä kaikkea. Jonkin aikaa menikin tekohymyillessä.

En tiedä mitä ne jutut olivat, jotka alkoivat muokkaamaan tunnetta Naksua kohtaan. Ehkä se oli se, kun aloin tajuta häntä paremmin. Tiesin mistä hän tykkää ja ei tykkää. Kun meille syntyi jotain ihan omia juttuja. Kun Naksu käpertyi aivan lähelle, kun olin kipeä. Kun hän tuli makaamaan mun rinnan päälle ja katsomaan mua lempeästi, kun itkin. Kun hän maukui erityisen pitkään, kun olin ollut poissa hänen luotaan liian pitkään. Vaikka kävin viemässä vain roskat.

Nykyään hän on mun rakkain kaveri. Yritän todella selvittää mikä tarve hänellä milloinkin on. Teen jännittäviä vuoropuheluita hänen ilmeisiinsä perustuen, laulan hänelle päivittäin itse kehittelemääni laulua joka alkaa Naksu, Naksu pikkuinen on karvainen, kultainen ja jatkuu improvisoiden. Ihan todella paskoja sanoituksia on tässä vuosien aikana todistettu.

Mä mietin häntä päivittäin, jos oon poissa hänen luotaan. Mietin hänen hyvinvointiaan ja viihtyvyyttään. Mä kaivan hänen nenäänsä, jonne tulee välillä jotain ihmeellistä karstaa. Silitän häntä, harjaan turkkia. Metsästän yksiä tietynlaisia höyheniä, joista hän tykkää. Hän ei nimittäin tykkää kaikista. Mun some on täynnä hänen kuviaan. Mun lempipuuhaa on arvioida hänen tunteitaan ilmeiden perusteella. Hän on hyvin moni-ilmeinen, joten hommaa riittää. Opetin hänelle antamaan yläfemmat. Se on suloisinta ikinä.

Parasta on nykyään se, että hänellä on oma peti mun pedissä. Siinä me sitten hornataan vierekkäin. Hänellä on mun työpöydän vieressä oma työlaatikkonsa. Kyllä se vähän syö mun motivaatiota kuunnella kuorsaavaa kissaa. Hän istuu usein mun näppiksen päällä, enkä saa kirjoitettua.   

Tää kissa on pitänyt mut kasassa silloin kun mä en oo ollut. Se rakkaus mitä mä oon häneltä saanut on jotain sellaista, josta en pysty liikuttumatta puhua. Toivon sulle omaa karvahaalaria, joka raottaa sun suojamuureja, vahvistaa uskallusta rakastaa ehdoitta ja tekee susta vähän nössön lässyttäjän.

Naksu, mä rakastan sua.

Ilon lähteitä

Ikä ei tuo viisautta arjen puuhiin. Edelleen huomaan, että liian paljon aikaa kuluu asioissa, joiden sisältö tulee oman itsen ulkopuolelta, kuten tv:n tuijottaminen ja somessa seikkailu. Huomaan, että aikaa menee yhä enemmän noiden seuraamisessa ja niissä kirjoittamisessa – löydän entistä enemmän syitä jäädä niiden pariin.

Kuva vanhasta kuvaputkitelevisiosta tyhjässä tapetoidussa huoneessa puisella jakkaralla.

Kaipaan 60- ja 70-lukua. Silloin puuhat löytyivät itseni kautta ja kavereiden parista. Teimme sitä, mikä meitä kiinnosti. Tietenkin ne olivat terveitä ja reippaita juttuja. Eri pelien pelaamista ulkona ja sisällä sekä erilaisia puhdetöitä. Ei ollut silloin oikeastaan mitään turhia houkutuksia lapsille ja nuorille. Nykyajan digimaailmasta ei ollut tietoakaan, telkkarissa oli kaksi kanavaa. Boltsin sekoittamista erilaisilla aineilla oli vierasta. Tosin jossain vaiheessa minuakin yritettiin tinnerijengiin. Oli turvallinen lapsuus ja nuoruus. Oli kiinteä perhe, jossa jokainen omien kykyjensä mukaan osallistui arjen puuhiin ja töihin.

Myöhemmin seurasi aika, jolloin houkutuksia tuli, ja sitä alkoi tehdä sellaista, mitä kaveritkin tekivät. Silloin ei ajatus useinkaan ollut mukana tekemisissä. Mutta ne olivat aika viattomia puuhia: joskus vähän jotain halpaa punkkua, tupakanpolttoa, jopa tytön kanssa sellaista puuhastelua, josta vanhemmat varoittivat. Kuitenkin tekemiset olivat sellaisia, ettei toisille tehty vahinkoa. Poliisin kyydissä ei tarvinnut olla.

Perhe ulkoilee järven rannalla, 60-luvun asuntovaunun edessä.

Minun pitäisi yhä vahvemmin keskittyä kuuntelemaan itseäni: mitä haluan tehdä, mikä tekeminen tuottaisi apua ja iloa toiselle, eli lähimmäiselleni. Onneksi teen paljon vapaaehtoistyötä, joka rauhoittaa mieltäni ja saan jotain hyvääkin aikaan.

Itsensä kuunteleminen, passivoivien ja turhan monien puuhien vähentäminen ja päätä sekoittavien aineiden välttäminen – niillä pysyy mielenrauha ja itsen hyväksyminen sellaisena, kun on. Mutta vaikeaa se on, olla ihminen itselle ja toiselle.

Kirjoittaja toimii vapaaehtoisena nettimummola Murusissa. Tutustu muihin Murusiin ja nettimummolaan osoitteessa muruset.fi.