Kun rehtori tuli käymään bileissä

Kotibileet olivat yläasteella joka viikonlopun kohokohta. Kenellä, milloin, missä. Koko viikko odotettiin bileitä. Mitä isommat kemut, sitä tärkeämpää oli päästä paikalle. Aina kekkerit eivät päättyneet suunnitellusti, kun poliisi tuli paikalle, mutta voisin sanoa, että olen aina saanut uusia kavereita juhlista, edes yhdeksi illaksi.  

Muistan, kun järkkäsin omat kätybileeni sinä kesänä, kun siirryin 9-luokalle. Käty meinaa siis kämppä tyhjä. Vanhempani olivat lähdössä viikonlopuksi pois ja sain suostuteltua kaikki sisarukseni suunnitelmaan. Ehto oli, että veljeni jäisi paikalle ja se oli ihan okei minulle, oltiin ja ollaan nimittäin hyviä kavereita. Pläänättiin listaa kavereideni kanssa ketä bileisiin tulee ja olin saanut siskoiltani käskyn että 35 henkilöä on maksimi. Tietenkin ensin listasin kaikki parhaat kaverini ja heidän kumppaninsa ja muut tunnetut tyypit. Loppujen lopuksi listalla oli noin 45 henkilöä, joka oli tietenkin liikaa (huomaa että olin kutsunut porukkaa muilta paikkakunnilta kuin vain omastani. Halusin että kekkereissä ei tulisi tylsää ja kutsuin siis kaikkia kavereitani ja myös puolituttuja muutaman…) 

Vihdoin koitti viikonloppu ja pääpäivä. Se päivä, kun minä pidän bileet, joista koko paikkakunta on kuullut. Kutsuni jälkeen lisää pyyntöjä päästä bileisiini oli sadellut snapchattiin. Tietenkin olin suostunut muutaman henkilön pyyntöön. He olivat sellaisia henkilöitä, joita ei tunne, mutta tietää ja oli iso juttu silloin, että he tiesivät minut. Kaverini olivat jo aikaisin meillä ja laitettiin ns. “kauhukattilaa” valmiiksi. Tämä kattila oli iso vaikuttaja iltaan. Muistan että sekoitettiin sinne kaiken maailman alkoholilitkuja sekaisin ja noin kolme pullollista Spriteä. Huhhuh.   

Ilta sujui hyvin. Porukalla oli hauskaa, mulla oli hauskaa. Pelattiin beerbongia, jotkut heittivät volttia nurtsilla, musa pauhasi, jotkut kävivät uimassa ja kauhukattila tyhjeni. Tupa alkoi olla täynnä ja oli tullut jo hieman kutsumatonta porukkaa. Se ei kuitenkaan haitannut, koska osattiin käyttäytyä… jotenkin. Muutamia tyyppejä jouduin kuitenkin käännyttämään pihalta pois… muistan että yksi tyttö yritti livahtaa mukaan bileisiin, mutta juoksin sisäkautta kiertäen ovelle vastaan, jotta hän ei päässyt sisään… ilme oli juoksun arvoinen. 

Kauhukattila oli tehnyt tepposia minullekin ja hiprakka oli jo ohitettu. Olin hieman aikaisemmin suostunut siihen, että yhden tytön poikaystävä tulee sopimaan riitaa sillä ehdolla, että hän tulee yksin. Tämä poikaystävä nimittäin kuului sellaiseen pahamaiseen porukkaan paikkakunnaltani. Kappas kummaa noin puolentunnin päästä tämä kyseinen porukka oli kotiovellani. Heidän häätämisessään meni tunteja, enkä edes vitsaile. Sain heidät ulos talosta ja pihalta, mutta he aina palasivat takaisin. Porukkaa oli ihan liikaa jo muutenkin ja aloin kadottaa kontrolliani vieraisiin. En saanut asiaa hallintaani ennen tiettyä tapahtumaa, jonka muistan vieläkin selvästi (vaikka en itse ollutkaan). 

Seisoskelin takapihallani ja koitin hommata osaa ihmisistä sisälle ja heittämään röökit ja muut puuhat narikkaan. Oloni oli tässä vaiheessa jo aika sekava, en kuitenkaan vetänyt överejä illan aikana. Kauhukattilalla oli kummallinen vaikutus jokaiseen, joka sitä joi. Hetken oli ihan normaali olo ja sitten naps olit kännissä, jos otit lasillisen sitä. Kuulin tutun äänen takanani ja käännyin katsomaan, kuka se oikein on. Sydämeni hypähti hetkeksi kurkkuuni, kun huomasin että edessäni seisoo naapurissa asuva kouluni rehtori. Voi vittu, nyt ollaan kusessa. Tervehdin rehtoria ihan muina miehinä ja koitin välttää horjahtelua. Juttelimme rehtorin kanssa tilanteesta talossani kuin kaksi työkaveria, jotka törmäävät ostoksilla.

Asia on varmaan jäänyt mieleeni niin hyvin, kun järkytys oli suuri ja pieni shokki syntyi. Taisivat muutkin vieraat hieman ihmetellä rehtorin ilmaantumista, kun häipyivät heti hänen käskystään. Tietenkin sitten porukan lähdettyä kiitin rehtoria… tilanne oli lähellä eskaloitua, enkä sitä yksin olisi saanut hoidettua. Tietenkin tässä vaiheessa naapurini olivat jo soittaneet vanhemmilleni ja vanhempani minulle. Vihaisia he olivat, mutta suurimmaksi osaksi vain huolissaan.  

Osa porukasta oli jäänyt vielä meille, lähinnä läheisimpiä ystäviä, yökyläilijöitä ja muita kivoja tyyppejä. Tilattiin pizza ja syötiin yläkerran sohvalla kaikki yhdessä. Ilta meni loppujen lopuksi ihan mukavissa merkeissä muutamia oksenteluja lukuun ottamatta. Nyt kun mietin tapahtumia tuosta kyseisestä illasta niin huhhuh, mikä meno oli. Olen kuullut, että joku meinasi käydä kusemassa altaaseemme ja joku meinasi alkaa riehua vaahtosammuttimella.  

Bileitten seuraavana aamuna hengailin kavereiden kanssa ja he tarjosivat siivoamisapua, mutta kieltäydyin, koska vastuu oli minun. Yksin sitten kavereiden lähdettyä aloin keräillä tölkkejä ja muita roskia, löysin jopa tamponin keittiön pöydän alta (onneksi sitä ei ollut käytetty, huh). En kadu sitä, että pidin kätybileeni. Se oli opettava kokemus. Nyt tiedän miksi en halua pitää niitä; liikaa ihmisiä, tavaroita menee rikki, hirveä siivous jälkeenpäin, siitä voi joutua ongelmiin, yms. Minun kohdallani kävi onni, että naapurini huomauttivat melusta vain minulle ja vanhemmilleni eivätkä soittaneet heti ensimmäisenä paikalle poliiseja. Seuraavalla kerralla jos pidän kätybileitä, aion kutsua vain läheisimmät kaverini ja nauttia heidän seurastaan ilman ulkopuolisia. 

Ei kaikkeen tarvita selitystä

Keskustelkaamme hetki viinasta. Tai ei nyt välttämättä nimenomaisesti juuri viinasta, mutta yleensäkin dokaamisesta. ”Mennäänkö yhille?”– ja kaikki hajoaa: YHILLE?!? HA-HA-HAA olet hauska!

Tänään vedetään perseet! Nyt otetaan! Naamat! Tillintallin! Lärvit! Nakit silmillä! Seipäät! Tunnelissa, pikku tumut sekä tuubat…

Kun puhutaan juhlimisesta, puhutaankin todellisuudessa nelinkontin ojanreunalla olemisesta hienoimmat juhlavaatteet päällä peitettynä omaan oksennukseen ja kaverin vereen. Tämän lystin saavuttamiseksi on kehitelty lukuisia juomapelejä ja muita askarruttavia jippoja mahdollisimman nopean ja tehokkaan humalatilan saavuttamiseksi. Olemme kekseliäs kansa. Luetellaan vaikkapa peräkkäin koirarotuja tai etsitään Ismoa Salkkareista. Sitten kun Ismo lopulta vaivautuu näyttäytymään ruudulla, saa sitä oikein ansaitusti kiskaista tequilashotin parhaan ystävän deitin navasta, todeta perään ”hyi vittu” ja ei kun seuraavaa shottia kärsimättömänä odottelemaan. Edellinen shotti kiertää vielä mahassa, mutta sieltä se Ismo taas hypähtää ruudulle, ja on aika hulauttaa seuraava kurkusta alas. Humps, kas noin, sinne se meni. Ennen koko illan toivottua kliimaksia, eli örvellystilaa, ei kaverille ole juuri mitään sanottavaa. Kun se tila sieltä sitten vihdoin ja viimein saapuu, on oman puheensyötön filtteri humalan vaikutuksesta toimimaton ja tulee sanottua asioita, jotka olisi ollut parempi jättää kotiin.

Se ei kuitenkaan haittaa, koska kaverikin on niin naamat, ettei kuitenkaan mitään muista. Joko olet liian selvinpäin tai sitten liian seipäässä, koskaan ei ole sopiva. Humalahakuinen ihminen on kuin avokado: not yet, not yet, not yet, TOO LATE! Koska sitten olisi hyvä hetki keskustelulle? HA-HA-HAA taas olet hauska, nyt ryypätään eikä keskustella! Joka tapauksessa se lopettaminen tulee taas melkeinpä aina toivottua nopeammin ja näin saavummekin siihen kohtaan, millä tämä kappale alkoikin. Olemme nyt siellä ojanpenkassa heittämässä purjoja tai aikaisemmin sinä iltana nauttimamme makkaraperunat. Joku reppana saa sitten kunnian toimia oksentamisen virallisena valvojana ja taluttaa sankarit turvallisesti nukkumaan.

Viikko tästä eteenpäin sitä mietitään yhdessä ystävien kanssa, kuinka legendaarinen ilta oli. Todellisuudessa muisti katkesi neljännen shotin kohdalla ja suussa maistuu yhä ystävän deitin napanöyhtä. ”Mä en enään koskaan aio juoda” on ehkä yleisin seuraavan päivän kommentti. Kaikki yhdenkin krapulan kokeneet tietänee mistä siinä on kyse, mutta silti sitä vaan toistetaan samaa kaavaa. Krapulalle usein jopa buukataan kalenterista ihan oma päivä. Viikko ennen itse juhlapäivää:

”Nähäänks ens sunnuntaina?”
”Sori, ei pygee, oon darras sillon.”
”Aa oke, toisen kerran sit. Mo.”

Entä sitten, jos kuuluukin siihen porukkaan joka ihan tosi, ei tahdo olla pöhnässä tai ne nakit silmillä? ILONPILAAJA! Entä jos haluaisi käydä ihan kunnon keskusteluja illan aikana, ilman äänen korottamista, väittelemistä tai väärinkäsityksiä? HAPANNAAMA! Entä jos haluaisi kyetä tekemään jotain seuraavanakin päivänä, mutta ei kuitenkaan halua jättäytyä pois illan vietosta? NIHKEILIJÄ!

Tämä on täällä meidän maassamme välillä siis yllättävänkin hankalaa. Ei juomattomuuteen tarvitse olla mitään syytä! Silti sitä ajautuu usein tilanteisiin, joissa joutuu kehittelemään jotakin peitetarinoita juomattomuudelleen, tai selittelemään miksi tänään ”ei oikeen lähde”. Todella outoahan se on, että se on noin päin, eikä toiste päin. Miksi juominen on se normi ja juomattomuus se mikä kaipaa selitystä? Jos seuraavana aamuna on esimerkiksi joku peli ja haluaa olla skarppi, miksi pitää silti selitellä?

”Hei kamut, en nyt tänää oikee pysty vetää päätyyn asti, ku kröhöm, mulla ois aika tärkee matsi huomenna”.

Eikö vaan voi sanoa että, en? Voihan sitä, mutta sitten sieltä tulee melkeinpä 100% varmuudella takaisin: ”Ai, miksi et?”

Kysyimme kirjailija Ani Kellomäeltä, mikäli hän olisi tynnyrissä elänyt alieni, ja nyt olisi aloitettava päihteidenkäyttö, mistä hän lähtisi. ”Hätä ei ole lainkaan tämän näköinen, koska tässä maassa voi mennä mihin tahansa kohteeseen ja aina on alkoholia tarjolla”, sanoo Kellomäki. Näinhän se on, kun alkoholia tosiaan kaipaa, sitä löytää lähes mistä vaan. Se on jostain syystä paljon hyväksyttävämpää kuin muut päihteet. On ihan normaalia antaa alkoholia lahjaksi, sanotaanko vaikkapa lasten luokanopettajalle pullo viiniä tai konjakkia, mutta jos viemme hänelle kartsan röökiä tai tornillisen nuuskaa, se herättää varmasi jonkin verran hämmennystä. Tynnyrissä eläneen alien-Annin ensimmäinen juoma olisi jokin makea juoma. ”Nykyäänhän on valikoimaa, että se ei aina oo välttämättä Baileys”, hän toteaa.

Juontaja ja mediapersoona Sampo Marjomaa ihmettelee sitä, kun häneltä on kysytty, onko hän luotettava, kun ei ole ihan megakännissä. ”Muut luulee, että mä oon kontrollifriikki ja teen muistiinpanoja niiden kännistä. Se oli musta jotenkin hyvin paljastava repliikki. Se, että osallistutaan johonkin kollektiiviseen rituaaliin, ja jos mä en oo siellä konttaamassa, niin mä oon jotenkin epäluotettava. Mikä on musta kiinnostavaa ja jotenkin myös vähän loukkaavaa”, Marjomaa toteaa.

Mainitsin ohimennen kirjoituksen alussa, kuinka kekseliäitä ihmiset ovatkaan ultimaattisen kännin saavuttamiseksi. Kysyimme vierailtamme heille annetuista kyseenalaisista neuvoista tai vinkeistä juomiseen liittyen:

”Tulee vaan mieleen jännittäviä niksejä, kuten klassinen tamponi vodkaan ja suoraan sokeaan silmään, minne aurinko ei paista – ja täähän on tosi vaarallinen tapa. Se oli jonkinlainen villitys, ja ehkä myös urbaanilegenda. Jotkut tekivät sitä, koska sitten sä et jää kiinni juomisesta porukoille ja sun henki ei haise – ja ei aavista mitään, kun teholta soitetaan että hei, lapsenne on täällä [naurua]. Sit sieltä perseestä tulee ulos naru, ja ne on silleen explain.” mietiskelee Marjomaa.

”Tyhjään mahaan vetäminen on ollut aika kyseenalainen neuvo, ikään kuin pääsee halvemmalla känniin, ja sitten on jotain näistä, kuinka alkoholi imeytyy limakalvon kautta, superepämiellyttävä, en ole kokeillut. Ja sitten muistan oudon urbaanin legendan, jota tyrkytettiin lapsuudessani Vantaalla, että jos joisi piimää, niin se tekisi sellaisen kalvon, ikään kuin se vuoraisi hyvän kalvon vatsalaukkuun ja se kestää paremmin ja enemmän viinaa tai jotain tämän tyyppistä. Ja sitten klassinen, jos on booli, niin sitten kannattaa aina myös imuroida ne hedelmät pohjalta, koska se kaikki alkoholi, on mennyt niihin”, Kellomäki muistelee.

Tämän kirjoituksen osittain hieman yliammuttujen esimerkkien ja niissä esiintyvän käyttäytymismallin syy, piilee lopulta kuitenkin toisten hyväksynnässä. Sitä haluaa olla osana jengiä, jonka takia helposti sortuu selittelemään juomattomuuttaan, ajautuu ryypiskelemään tai ”käyttämään jotain sukkia talvella, jossa ei ole nilkkoja ”, kuten Marjomaakin huomauttaa.

-Seba, joka toivoo että voisimme rohkeasti olla ketä olemme, ilman minkäänalista syyllisyyden tunnetta tai selittelyn tarvetta. Mä vedän tänää pelkkää vettä jos mä haluun vetää pelkkää vettä, tai vedän kahvini kauramaidolla. On se kumma, jos kaikkeen pitää olla jokin selitys.