Kun ystävyys satuttaa

Tiedätkö sen hetken, kun tulee jotain kinaa ystävän kanssa ja sä ajattelet, että tämän voi vielä selvittää? Kun sydän vielä jaksaa toivoa. On ihan älyttömän musertava tunne, kun huomaa että ystävyys onkin ohi, eikä toinen halua antaa mahdollisuutta puhua välejä kuntoon.

Mä sain just kysymyksen, jossa tiedusteltiin, onko väärin katkaista ystävyys yhden väärinkäsityksen takia? Mikä asia voi olla niin suurta, että se katkaisee ystävyyden lopullisesti? Varsinkin, jos kyse on väärinkäsityksestä?

Mä oon sen verran useasti kinannut ystävieni kanssa, joten mulle on ehtinyt kertyä tästä jo jonkin verran ajatuksia ja kokemusta. Mulla on aina ollut elämässäni ystäviä ja kavereita. Alakoulussa meillä oli tosi pimeä kiusaamisrinki, jossa vuotta vanhempi Anu päätti vuoron perään, ketä meistä kolmesta alemmalla luokalla olevasta tytöstä kiusataan. Vaikka tästä on useita vuosia aikaa, muistan vieläkin miltä minusta tuntui seistä yksin koulun portailla, Anun ilkkuessa esimerkiksi mun ruutuhousuja tai liian isoa pipon tupsua.*

Mä mietin, että miksi mulla on jäänyt tämä mieleen, ja miksi minusta tuntuu vieläkin vaikealta luopua tästä ajatuksesta ja antaa anteeksi. Mä luulen, että siksi, etten oo koskaan sanonut tästä Anulle. Me kaikki vuorollaan kiusatut kolme luokkakaveria olimme huojentuneita, kun Anu lähti yläkouluun, eikä kiusaaminen jatkunut meidän kolmen kesken hänen lähtönsä jälkeen. Se jätti kuitenkin jäljen.

Jos on tilanne, että kavereita riittää, niin silloin voi helposti tulla vähän ylimieliseksi. Ei välttämättä jaksa kiinnostaa ryhtyä selvittämään välejä, kun kavereista ei ole pulaa. Voihan se toki johtua muustakin, kuten siitä että tilanteen selvittäminen pelottaa. Mulla on yksi ystävä, jonka kanssa meillä on ollut välit poikki useasti usean vuoden ajan. Mä olen ollut se, joka on ottanut yhteyttä ja sovitellut tilannetta. Kysyin häneltä joskus, miksi hän ei ole ollut aloitteellinen näissä selvittelytilanteissa. Hän kertoi, kuinka hän on pelännyt mun reaktiota, etten antaisi hänelle anteeksi, joten hän on päättänyt olla tekemättä mitään. Mulla taas on ollut aina vahva luotto siihen, että asiat voi aina selvittää juttelemalla.

En tiedä mikäli se lohduttaa sua, jonka kaveritilanne koulussa on tällä hetkellä vähän hataralla pohjalla, mutta mä oon tavannut aikuisällä itselleni tärkeimmät ystävät. Nuoruuden koulukavereiden valikoituminen on aika sattumanvaraista. Tai mieti, on aika paljon vaadittu, että sun täytyy kyetä viettämään aikaa ihmisten kanssa, jotka ovat sattuneet syntymään samaan aikaan kuin sinä ja asuvat samalla paikkakunnalla. Ei siinä välttämättä synny heti mitään loputonta sydänten rakkaustarinaa.

Ystävyyssuhteet ovat niitä, joissa pääsee harjoittelemaan ihmissuhdetaitoja. Nuorena kokemusta ei ole vielä niin paljoa, joten tällaiset tilanteet voivat jännittää ja tuntua mahdollisesti vähän pahemmalta, kun ei ole kokenut niitä aiemmin huomatakseen, että tilanteita voi ratkaista ja näistä pääsee yli ajan kanssa. Mä tiedän, että ”aika auttaa” -sanonta on ihan auttamattoman kulunut klisee, mutta hitto soikoon, totta se on. Aika auttaa.

Tämä saattaa kuulostaa siltä, että ihmissuhteita joutuu treenaamaan vain nuorena. Voin kuitenkin paljastaa salaisuuden: näitä treenejä joutuu jatkamaan läpi elämän. Kukaan meistä ei synny täydelliseksi ihmissuhdeguruksi vaan sitä pääsee treenaamaan joka päivä koulussa, kotona, töissä ja harrastuksissa.

Voisin luetella kymmeniä välirikkoja ystävieni kanssa. Osa niistä ihmissuhteista sai perustellustikin jäädä historiaan, mutta on niitäkin, joissa kumpikin on antanut periksi, ja ymmärtänyt toisen näkökulmaa. Sekin vaatii harjoittelua, että osaa päästää irti oikeassa olemisen tarpeesta ja siitä, että osaa hyväksyä toisen ajatukset ja antaa anteeksi. Kuten psykoterapeutti Katja Myllyviita sen kirjassaan hienosti toteaa: Tunteet syntyvät niistä tulkinnoista, joita me tehdään. Tunne ei ole koskaan väärässä, mutta tulkinta voi olla aivan vinossa.

Ja sitä se väärinymmärrys on. Tulkintaa tilanteesta. Mä oon oppinut melko hyväksi anteeksipyytäjäksi ja välien selvittäjäksi. En ole ollut sitä aina. Hyvä anteeksipyyntö koostuu niistä ajatuksista mitä itselle on syntynyt tilanteesta. Ei siten, että lataa täyslaidallisen mikä toisessa tyypissä on pielessä. Löysin yhden anteeksipyyntöni, jonka olen esittänyt ystävälleni:

”Mä jäin miettimään sitä meidän riitaamme. Mulle tuli siitä tosi surkea fiilis, kun sä merkkaat mulle tosi paljon ja haluan selvittää meidän välit. Tulin jotenkin epävarmaksi ja tulkitsin sun ajatuksen pahimman kautta. Mulla on ollut muutenkin tosi huono viikko ja oon reagoinut herkästi asioihin. Löydätkö sä paikan sydämestäsi selvittää tätä asiaa, koska olet mulle tosi tärkeä.”

Tämä anteeksipyyntö johti keskusteluyhteyteen ja se lujitti ystävyyttämme. Voihan olla, että ystävä sanoo, ettei ole kiinnostunut selvittämään asiaa. Silloin ystävyyden loppumista voi alkaa surra. Vaihtoehtoisesti ystävä saattaa löytää paikan sydämestään lähteä selvittämään asiaa. Epämääräinen tila on mun mielestä kaikista vaikein, koska sitä saattaa mietiä vielä vuosienkin päästä. Ehkä mun olisi aika kirjoittaa viesti mua kiusanneelle Anulle ja kertoa, että se mitä hän teki ei ollut okei?

Terkuin,
Minna

*) Anu, you suck!

Moi, mä oon Minna ja mä oon roskannut

Viime aikoina ei ole voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen, että ympäristöasioista puhutaan vähän joka puolella. Jotkut haastavat itsensä somessa muokkaamaan omia kulutustottumuksiaan erilaisilla ostolakoilla, toiset taas satsaavat bloggaajien matkustustahdin syynäämiseen ja antavat siitä huutia. Nämä osallistumistavat tuntuvat itselle vähän etäisiltä ja olenkin antanut muiden Jodelissa viihtyvien hoidella sen osuuden. Oon yrittänyt vaientaa huonoa ympäristöomaatuntoani lisäämällä roskien lajittelua. Tehtiin tästä video viime vuonna.

Oon miettinyt mun lentomatkustamista. Aiemmin olin vähän polleana, kun lähdin Helsinki-Vantaan lentokentälle, että on täs nyt tehty vähän hommia ja on palkinnon, eli lentomatkustamisen aika. Tämä ei tunnu enää kovinkaan ajankohtaiselta, kun omatunto kolkuttaa Daruden Sandstormin tahtiin. Oon ymmärtänyt katsella kestävämpiä valintoja kuin hetken kestävän lomarusketuksen. Saan itseni kiinni selittelemästä itselleni kuinka olen melko hyvä tyyppi, joita tällaiset kulutuksen rajoittamiset ei niinkään koske, koska asunhan kaupungissa, käytänhän julkisia kulkuvälineitä, syön kasvispainotteisesti*, minulla ei ole jälkikasvua, lajittelen roskani jne. Eli ehkä mä voisin tällä perusteella kuitenkin lentää?

Kun huono omatuntoni on saavuttanut kyllääntymispisteensä alan käymään kauppaa. Oon huomannut pääni sisällä sen ilkeän pienen luontoa vihaavan kyseenalaistajan, joka ehdottaa että mitä sä siitä ympäristöstä välität, kun pian kuitenkin kuolet, etkä halua lapsiakaan, joten anna mennä ny vaan. Eihän se oo sun asiasi. Samaan aikaan vedin tosi paljon kieppiä ystävälleni, joka puolusteli omaa lentomatkusteluaan sillä, että ellei hän nyt matkusta koko ajan joka paikkaan, niin hän pelkää ettei tule näkemään tätä maapalloa sellaisena kuin se on. Hän odottelee insinöörien ratkaisevan ilmasto-ongelmat ja jatkaa itse matkusteluaan. Hyvällä omallatunnolla, kuten hän asian ilmaisi. On sanomattakin selvää, että tuli sanottua.

Tollainen itsekäs ajattelu hävettää, aij jestas miten se hävettää. Asia, josta haluaisin myös sanoa on tupakantumpit. Nuo oranssit pienet viattomat filtterit, jotka on helppo nepata luontoon, on sekä maailman että Suomen yleisin roska. Olen itse polttanut ja heitellyt sujuvasti filttereitä ympäristöön. Kiusallista! Mä teen vieläkin katumusharjoituksia siltä ajalta. En saata ymmärtää miten mä oon voinut olla niin tyhmä. Viime kesänä keräsin yhdeltä rannalta satoja tupakantumppeja, kun ne suututti mua niin suuresti. On niin pieni vaiva kerätä mukaansa omat roskansa, että mua ihmetyttää se helppous tehdä toi pieni ympäristörikos.

Tupakointiurani loppuvaiheessa keräsin sujuvasti tumppini matkaan pieneen filmirullaan, jota tyhjäsin isompiin roska-astioihin. Kanssani tupakoinut henkilö otti myös omaksi asiakseen kannella filtterit roskiin, kun mä tein sitä niin uutterasti. En tiedä mikäli hän jatkoi tätä muulloinkin, vai vain silloin kun kohtasimme. Oli syy mikä tahansa, lopputulos kiinnostaa mua.

Mikä sai mut tekemään tämän asennemuutoksen? Mun on vaikea sanoa mikä on ollut mun toimintaa muuttanut tekijä. Ehkä vaan empatian sisäistäminen ja ihan puhdas järki. Kai se on sitä, kun joka puolelta tuputetaan samaa infoa niin jossain vaiheessa saa luotua käytännön jostain asiasta. Kaikki tietävät roskaamisen olevan väärin, mutta silti sitä tehdään. Jos tutkimukset puhuttelevat sua, niin tiedoksi: Filtterit ovat muoviksi luokiteltava materiaali, eli ne sisältävät selluloosa-asetaattia, joka muuttuu suurimmaksi osaksi muovia. Selluloosa-asetaatti ei maadu, vaan hajoaa esimerkiksi meressä yhä pienemmiksi hiukkasiksi planktonin joukkoon, tiivistää Yle.

WWF on puhunut siitä, kuinka olemme ensimmäinen sukupolvi, joka tuntee ilmastonmuutoksen vaikutuksen ja viimeinen sukupolvi, joka voi tehdä sille jotakin. Mä ymmärrän, että ympäristön fanittaminen on paljon enemmän kuin tupakantumppien kerääminen. Ainakin me voidaan aloittaa jostain. Jos mä sain mun kaverin keräämään roskansa talteen, ehkä sinäkin voit katsella itsesi ja sun kaverisi perään ottamalla asian hänen kanssaan puheeksi?

Terkuin,
Minna, ex-kelmi, joka nykyään larppaa omasta mielestään melko hyvää kansalaista.

Ja ps. Sama koskee myös nuuskapusseja ja -kiekkoja.

*) Niin just, söin viimeksi eilen jauhelihalasagnea


Supersankaritkin mokailee

Puhutaanpa hetki itsetunnosta. Itsetunto aka EGO on jotakin mitä meillä kaikilla on. Se muokkaantuu ja kehittyy elämän aikana tapahtumien ja eri kokemusten kautta. Hyvä itsetunto tekee elämästä helpompaa ja hauskempaa. Huono itsetunto hankaloittaa elämistä ja heijastuu eri muotoisena epävarmuutena. Liian iso ego tuo toki omat haasteensa myös. Etenkin jos se on aivan valtava ja näkyy kilometrien päähän. Sillon se sekoittuu helposti itsekkyyden ja itserakkauden kanssa, mikä ei välttämättä aina ole kovin kaunista katseltavaa ulkopuolisen näkökulmasta.

Mainitaan tähän väliin kaksivuotias poikani, jonka ego on niin törkeän kokoinen, että sillä täyttäisi helposti Olympiastadionin. Ehkä tässäkin, kuten monessa muussakin elämän asiassa, tomisi ajattelu: kohtuus kaikessa. Ei sen egon tarvitse olla niin iso ettei ovesta mahdu kävelemään sisään, etenkin kun on vaahtosammuttimen kokoinen kaveri kyseessä. On ihan hyvä, jos huoneeseen mahtuu lisäksesi myös muita kuin egosi.

Olisi kuitenkin suotuisaa, että jonkinlainen ego löytyy ja mieluummin paremman kuin heikonpuolinen. Huonolla egolla on vaikea luottaa itseensä taikka arvostaa itseään sellaisena kun on. Elämä potkii välillä turvakengillä naamaan ja joskus vielä oikeen räkäisesti nauraenkin. Hyvällä egolla on helpompi selviytyä näistä iskuista. Hyvä ego auttaa myös esimerkiksi lähestymään muita ihmisiä. Se myös auttaa selviytymään uusista, vieraista ja epämukavista tilanteista. Ylipäätään asioiden tekeminen, kuten esiintyminen, harrastaminen, puhuminen tai seurustelu sujuvat huomattavasti helpommin, kun kaikki keskittyminen ei mene mahdollisen epäonnistumisen epäröimiseen. Hyvän egon avulla uskaltaaa mennä eteenpäin, eikä keskity niinkään siihen mitä takana luuraa on.

Entäpä sitten jos välillä epäonnistuu? Olisi aika pirun kummallista jos ei ikinä epäonnistuisi tai kokisi jotain tosi noloa! Kuin Supermies? HA! Suurena supersankari-ystävänä kerron että tämä ylisankari on mokannut lukemattomia kertoja! Sen sijaan että pohtii: ”Osaankohan minä nyt, mitä jos munaan tän jutun, entäpä jos vaikka kompastun lahkeisiini ja lennän naamalleni?”, voikin ajatella: ”DAMN I’M GOOD” ja antaa palaa vaan. Mokaaminen voi tuntua välillä ikävältä takaiskulta, mutta niitä sattuu meille kaikille. Ihan oikeesti, kaikille! Ja kun sen osaa ottaa vastaan oikealla tavalla, sitä huomaa että whateva.. ei sillä nyt oikeastaan ollutkaan niin suurta väliä! SELVISIN! Aina voi mennä Youtubeen katsomaan muiden mokailuja, sekin voi välillä tuntua ihan kivalta kun huomaa: kyllä ne muutkin!

Kun kerta kaikista nyt puhutaan, todettakoon että kaikki ovat myös ihan hemmetin noloja! Jokaisesta löytyy ihan taatusti jotakin mikä on jonkun mielestä jotenkin noloa.. tai jotain. Olipas outo lause. Anyway, sehän riippuu täysin katsojasta minkä juuri hän näkee nolona asiana. Ihan esimerkkinä vaan: omasta mielestäni on tosi jees ulkoiluttaa koiraa iltaisin pelkässä kylpytakissa, kun taas vaimoni ja varmaan suurin osan naapuristostani on sitä mieltä, että onpas nolo tyyppi. Tärkeintä on itse olla ok jonkun asian kanssa. Toki välillä sopii tietenkin pohtia, minkä viestin sitä antaa muille itsestään kun tepastelee pitkin katuja kylpytakissa.

No mutta, takaisin aiheeseen. Noloja tilanteita tulee aina, mutta ne myös menevät. Etenkin menevät! Joskus jonkun nolon tilanteen sattuessa, sitä saattaa miettiä että ”Voi jestas nyt mä kuulen tästä loppuelämäni”. Ei se niin vaan mene. Jengi ei kauaa jaksa muistella vanhoja juttuja. Asioita sattuu ja tapahtuu kaikille. Vaikka asioita kuinka suunnittelee, yllätyksiä ja noloja tilanteita tulee. Noloja selkkauksia voi yrittää vältellä. Niitä voi koittaa paeta tai piilotella. Juosta karkuun. Mennä ison kiven alle jemmaan. Siirtää huomiselle. Kieltää niiden olemassaolo. Usein kuitenkin sitä kaivaa itselleen vaan entistä isomman kuopan näin tehdessä. Nolot tilanteet saattavat myös näin tehdessä muuttua entistä nolommaksi. Eläminen voi olla myös hieman rajoitteista jos sitä on kokoajan varpaillaan.

Me kaikki kohdataan nolot tilanteet omalla tavallamme. Tehokkaaksi havaittu tapa nolon tilanteen sattuessa on ottaa se vastaan. Antaa sen tulla sellaisena, kun on tullakseen. Se voi kirpaista ja tuntua ikävältä. Ei elämä siihen kuitenkaan romahda. Itseasiassa, näistä selviäminen vahvistaa meitä. Nolot tilanteet tuntuvat myös kaikista noloimmalta meistä itsestämme. Usein muut eivät edes tajua tilannetta noloksi. Ja entä sitten, jos huomaavat? Mikä on pahinta mitä voi tapahtua? Noloutta voi myös hieman yllyttää. Toivota se tervetulleeksi. Silloin et myöskään ylläty niin paljon kun se päättää tulla kyläilemään. Testaa vaikka itse tekemällä tahallisesti nolo tilanne ja huomaat, ei se niin vaarallista ollutkaan. Niitä on turha pelätä, koska niitä tapahtuu meille kaikille joka tapauksessa jossain vaiheessa. Jopa niille supersankareillekkin… varsinkin niille.

– Seba, joka kohtaa noloja tilanteita päivittäin. En tiiä mikä siinä on, mutta nolot tilanteet tuntuvat tykkäävän minusta. Alan nyt vihdoinkin 30v ikäisenä ymmärtämään, että ei ne noloudet ole vaarallisia, ja uskaltaisin jopa väittää tykkääväni hieman takaisinkin päin. Kun niille osaa nauraa, ne itseasiassa tuo elämään aika paljon hauskuutta ja hupia. Ei se ole niin vakavaa!

Ei kaikkeen tarvita selitystä

Keskustelkaamme hetki viinasta. Tai ei nyt välttämättä nimenomaisesti juuri viinasta, mutta yleensäkin dokaamisesta. ”Mennäänkö yhille?”– ja kaikki hajoaa: YHILLE?!? HA-HA-HAA olet hauska!

Tänään vedetään perseet! Nyt otetaan! Naamat! Tillintallin! Lärvit! Nakit silmillä! Seipäät! Tunnelissa, pikku tumut sekä tuubat…

Kun puhutaan juhlimisesta, puhutaankin todellisuudessa nelinkontin ojanreunalla olemisesta hienoimmat juhlavaatteet päällä peitettynä omaan oksennukseen ja kaverin vereen. Tämän lystin saavuttamiseksi on kehitelty lukuisia juomapelejä ja muita askarruttavia jippoja mahdollisimman nopean ja tehokkaan humalatilan saavuttamiseksi. Olemme kekseliäs kansa. Luetellaan vaikkapa peräkkäin koirarotuja tai etsitään Ismoa Salkkareista. Sitten kun Ismo lopulta vaivautuu näyttäytymään ruudulla, saa sitä oikein ansaitusti kiskaista tequilashotin parhaan ystävän deitin navasta, todeta perään ”hyi vittu” ja ei kun seuraavaa shottia kärsimättömänä odottelemaan. Edellinen shotti kiertää vielä mahassa, mutta sieltä se Ismo taas hypähtää ruudulle, ja on aika hulauttaa seuraava kurkusta alas. Humps, kas noin, sinne se meni. Ennen koko illan toivottua kliimaksia, eli örvellystilaa, ei kaverille ole juuri mitään sanottavaa. Kun se tila sieltä sitten vihdoin ja viimein saapuu, on oman puheensyötön filtteri humalan vaikutuksesta toimimaton ja tulee sanottua asioita, jotka olisi ollut parempi jättää kotiin.

Se ei kuitenkaan haittaa, koska kaverikin on niin naamat, ettei kuitenkaan mitään muista. Joko olet liian selvinpäin tai sitten liian seipäässä, koskaan ei ole sopiva. Humalahakuinen ihminen on kuin avokado: not yet, not yet, not yet, TOO LATE! Koska sitten olisi hyvä hetki keskustelulle? HA-HA-HAA taas olet hauska, nyt ryypätään eikä keskustella! Joka tapauksessa se lopettaminen tulee taas melkeinpä aina toivottua nopeammin ja näin saavummekin siihen kohtaan, millä tämä kappale alkoikin. Olemme nyt siellä ojanpenkassa heittämässä purjoja tai aikaisemmin sinä iltana nauttimamme makkaraperunat. Joku reppana saa sitten kunnian toimia oksentamisen virallisena valvojana ja taluttaa sankarit turvallisesti nukkumaan.

Viikko tästä eteenpäin sitä mietitään yhdessä ystävien kanssa, kuinka legendaarinen ilta oli. Todellisuudessa muisti katkesi neljännen shotin kohdalla ja suussa maistuu yhä ystävän deitin napanöyhtä. ”Mä en enään koskaan aio juoda” on ehkä yleisin seuraavan päivän kommentti. Kaikki yhdenkin krapulan kokeneet tietänee mistä siinä on kyse, mutta silti sitä vaan toistetaan samaa kaavaa. Krapulalle usein jopa buukataan kalenterista ihan oma päivä. Viikko ennen itse juhlapäivää:

”Nähäänks ens sunnuntaina?”
”Sori, ei pygee, oon darras sillon.”
”Aa oke, toisen kerran sit. Mo.”

Entä sitten, jos kuuluukin siihen porukkaan joka ihan tosi, ei tahdo olla pöhnässä tai ne nakit silmillä? ILONPILAAJA! Entä jos haluaisi käydä ihan kunnon keskusteluja illan aikana, ilman äänen korottamista, väittelemistä tai väärinkäsityksiä? HAPANNAAMA! Entä jos haluaisi kyetä tekemään jotain seuraavanakin päivänä, mutta ei kuitenkaan halua jättäytyä pois illan vietosta? NIHKEILIJÄ!

Tämä on täällä meidän maassamme välillä siis yllättävänkin hankalaa. Ei juomattomuuteen tarvitse olla mitään syytä! Silti sitä ajautuu usein tilanteisiin, joissa joutuu kehittelemään jotakin peitetarinoita juomattomuudelleen, tai selittelemään miksi tänään ”ei oikeen lähde”. Todella outoahan se on, että se on noin päin, eikä toiste päin. Miksi juominen on se normi ja juomattomuus se mikä kaipaa selitystä? Jos seuraavana aamuna on esimerkiksi joku peli ja haluaa olla skarppi, miksi pitää silti selitellä?

”Hei kamut, en nyt tänää oikee pysty vetää päätyyn asti, ku kröhöm, mulla ois aika tärkee matsi huomenna”.

Eikö vaan voi sanoa että, en? Voihan sitä, mutta sitten sieltä tulee melkeinpä 100% varmuudella takaisin: ”Ai, miksi et?”

Kysyimme kirjailija Ani Kellomäeltä, mikäli hän olisi tynnyrissä elänyt alieni, ja nyt olisi aloitettava päihteidenkäyttö, mistä hän lähtisi. ”Hätä ei ole lainkaan tämän näköinen, koska tässä maassa voi mennä mihin tahansa kohteeseen ja aina on alkoholia tarjolla”, sanoo Kellomäki. Näinhän se on, kun alkoholia tosiaan kaipaa, sitä löytää lähes mistä vaan. Se on jostain syystä paljon hyväksyttävämpää kuin muut päihteet. On ihan normaalia antaa alkoholia lahjaksi, sanotaanko vaikkapa lasten luokanopettajalle pullo viiniä tai konjakkia, mutta jos viemme hänelle kartsan röökiä tai tornillisen nuuskaa, se herättää varmasi jonkin verran hämmennystä. Tynnyrissä eläneen alien-Annin ensimmäinen juoma olisi jokin makea juoma. ”Nykyäänhän on valikoimaa, että se ei aina oo välttämättä Baileys”, hän toteaa.

Juontaja ja mediapersoona Sampo Marjomaa ihmettelee sitä, kun häneltä on kysytty, onko hän luotettava, kun ei ole ihan megakännissä. ”Muut luulee, että mä oon kontrollifriikki ja teen muistiinpanoja niiden kännistä. Se oli musta jotenkin hyvin paljastava repliikki. Se, että osallistutaan johonkin kollektiiviseen rituaaliin, ja jos mä en oo siellä konttaamassa, niin mä oon jotenkin epäluotettava. Mikä on musta kiinnostavaa ja jotenkin myös vähän loukkaavaa”, Marjomaa toteaa.

Mainitsin ohimennen kirjoituksen alussa, kuinka kekseliäitä ihmiset ovatkaan ultimaattisen kännin saavuttamiseksi. Kysyimme vierailtamme heille annetuista kyseenalaisista neuvoista tai vinkeistä juomiseen liittyen:

”Tulee vaan mieleen jännittäviä niksejä, kuten klassinen tamponi vodkaan ja suoraan sokeaan silmään, minne aurinko ei paista – ja täähän on tosi vaarallinen tapa. Se oli jonkinlainen villitys, ja ehkä myös urbaanilegenda. Jotkut tekivät sitä, koska sitten sä et jää kiinni juomisesta porukoille ja sun henki ei haise – ja ei aavista mitään, kun teholta soitetaan että hei, lapsenne on täällä [naurua]. Sit sieltä perseestä tulee ulos naru, ja ne on silleen explain.” mietiskelee Marjomaa.

”Tyhjään mahaan vetäminen on ollut aika kyseenalainen neuvo, ikään kuin pääsee halvemmalla känniin, ja sitten on jotain näistä, kuinka alkoholi imeytyy limakalvon kautta, superepämiellyttävä, en ole kokeillut. Ja sitten muistan oudon urbaanin legendan, jota tyrkytettiin lapsuudessani Vantaalla, että jos joisi piimää, niin se tekisi sellaisen kalvon, ikään kuin se vuoraisi hyvän kalvon vatsalaukkuun ja se kestää paremmin ja enemmän viinaa tai jotain tämän tyyppistä. Ja sitten klassinen, jos on booli, niin sitten kannattaa aina myös imuroida ne hedelmät pohjalta, koska se kaikki alkoholi, on mennyt niihin”, Kellomäki muistelee.

Tämän kirjoituksen osittain hieman yliammuttujen esimerkkien ja niissä esiintyvän käyttäytymismallin syy, piilee lopulta kuitenkin toisten hyväksynnässä. Sitä haluaa olla osana jengiä, jonka takia helposti sortuu selittelemään juomattomuuttaan, ajautuu ryypiskelemään tai ”käyttämään jotain sukkia talvella, jossa ei ole nilkkoja ”, kuten Marjomaakin huomauttaa.

-Seba, joka toivoo että voisimme rohkeasti olla ketä olemme, ilman minkäänalista syyllisyyden tunnetta tai selittelyn tarvetta. Mä vedän tänää pelkkää vettä jos mä haluun vetää pelkkää vettä, tai vedän kahvini kauramaidolla. On se kumma, jos kaikkeen pitää olla jokin selitys.