Kun ei ota itseään liian vakavasti

On paljon asioita joita en osaa. Esimerkiksi heittäminen (en osu IKINÄ siihen mihin pitäisi), sormilla viheltely (kuulostaa lähinnä, kun yrittäisin hyssytellä nuorisoa olemaan hiljaa elokuvateatterissa) tai luisteleminen (ellei jään nuoleskelua takapuoli pystyssä lasketa). En ole täydellinen, mutta et ole sinäkään 🤷‍♂️. Eikä sitä tarvi ottaa liian vakavasti!

Kaikkea ei tarvitse osata

Heti alkuun – tarkoitukseni ei ole nyt vakuutella ketään olemaan laiska luovuttaja, vaan pikemminkin hyväksymään tietyt tosiasiat olemalla rehellinen itselleen. Luovuttaminen on sitten ihan eri asia, mitä en tällä tekstillä nyt hae. Kaiken voi oppia mutta kaikkea ei voi heti osata. Jos osaamisen laittaa rajaksi omalle tekemiselleen, rajaa se elämää aika pirun paljon. Tunnista vikasi, niin on paljon helpompi kehittyä.

Toisaalta kaikessa ei edes tarvitse kehittyä. Tanssin klubin tanssilattialla, vaikka tiedän tanssini muistuttavan enemmän sairaskohtausta kuin sitä, mitä yleensä oletetaan tanssilattialla näkevän. Tämä ei kuitenkaan menoani häiritse sitten yhtään. Pyrkimykseni ei myöskään ole sheikata niin, että talenttini bongataan Briteistä saakka. Tarkoitukseni on ainoastaan pitää hauskaa. Ja kyllä, se onnistuu mainiosti myös ilman osaamista. En usko, että tulen koskaan edes kehittämään tanssiani. Ja uskokaa kun sanon, tämä ei johdu laiskuudesta.

Vika ei ole minussa

On ihmisiä, jotka eivät koskaan voi myöntää puutteitaan, taikka olevansa väärässä. Mikään ei koskaan ole heidän vikansa vaan ongelma löytyy aina jostain muualta. Tämä täydellisyyttä uskotteleva luonteenpiirre voi olla sekä heille itselleen, että myös läheisille todella raastavaa. Ei kaikessa voi olla paras, ei kaikkea voi osata, eikä kukaan ole täydellinen (ei EDES Batman).

Lego-batman ilman paitaa seisoo pöydän reunalla.
jokaisella supersankarilla on puutteita ja heikkouksia, koska muuten ne ei olisi mielenkiintoisia.

Enemminkin syynä pidetään yliluonnollisia voimia kuin että itsessä olisi jotain vikaa. Mielestäni itseään ei tulisi ottaa liian vakavasti. Ei se haittaa, jos kaikkea ei heti tiedä tai osaa. Aina voi oppia. Ja joskus sen sitten oppii ja joskus taas ei. Sekin on vaan hyväksyttävä.

Tätä en nyt osannut, so what?

Olen nyt 32-vuotias ja silti muistutan luistelukentällä lähinnä vastasyntynyttä Bambia. Voin toki kiistää tämän tosiasian, välttelemällä luistelua hautaan asti, tai keksimällä eri tekosyitä. Mutta mitä se hyödyttää? Egoni ei moisesta murene, tai jos murenee niin ei ollut kovin vahvaa tekoa se ego. Voin myös aina syyttää luistimiani tai liukasta jäätä. Vaimon läsnäoloakin voin yrittää syyttää, mutta tämä ei varmasti johtaisi mihinkään hyvään.

Uskon omiin valheisiini

Jos johonkin valheeseen uskoo riittävästi, alkaa se omassa mielessä muuttua todeksi. Siihen alkaa uskoa. Lopulta en luistele koska selässäni on vikaa. Olen alkanut uskomaan omaan valheeseeni. Jotkut ovat myös tosi hyviä vakuuttamaan muita. Kohta kukaan espoolainen ei enää luistele, koska olen vakuuttanut heidät kaikki siitä, että kaikki Espoon jäät ovat perseestä, ja aiheuttaa selkäkipua. Okei, aika absurdi esimerkki, mutta ymmärrät ehkä mitä tällä haen. Turha selittely ottaa vaan kaikkien päähän. Lopeta se ja kohtaa heikkoutesi.

Mitä minä voitan sillä, että kusetan itseäni näin? Ja pieni spoiler alert: tiettyjen asioiden jatkuva välttäminen eri tekosyillä on myös usein aika ilmiselvää. Mieluummin otan pirulliset luistimet kouraani aina sillon tällöin ja liukastelen menemään kuin että olen epärehellinen itselleni ja muille. Jäisin anyway vaan kiinni valheesta.

En pelaa seurapelejä siksi koska ne päätyvät aina riitoihin.

Bullshit! Et pelaa seurapelejä, koska et osaa käsitellä mahdollista tappiotasi!
minulla on monta puutetta, mutta pääni pieni koko ei ole ainakaan yksi niistä tässä kuvassa. se on aivan järjettömän kokoinen. Mutta ei se mitään, saatiin hyvät naurut

Jos ja kun tiedostan olevani sysipaska luistelemaan, tiedostan myös, että siinä on jotain missä voin kehittyä. Vaikka en sitä osaa, se ei todellakaan tarkoita, ettenkö sitä tulisi tekemään jatkossakin ja ehkä vielä hallitsemaan mahdollisesti eläkepäivilläni (täytyy toivoa että jos eläkeikä venyy vielä, niin jää oppimiselle enempi aikaa). En todellakaan ole luovuttanut, vaan päinvastoin. Se, joka keksii typeriä tekosyitä välttääkseen uusia haasteita, on se joka luovuttaa.

En osaa, en tykkää

Melko tyypillistä nimittäin on, että kun jotain ei osaa, siitä ei myös tykkää. Ja sen takia sitten vältellään uusia asioita, koska ei voi myöntää sitä, ettei kyseistä asiaa heti hallitse. Eräs tuttavani kävi salaa opettelemassa lumilautailemaan. Hän teki sen piilossa muiden katseilta ja kun oli aika mennä porukassa laskemaan, olikin hän hyvä. Vaikka oli ilmoittanut, ettei koskaan ollut lautaillut aikaisemmin.

Mokoma luonnonlahjakkuus-wannabe. Ja kaikki vielä kehui häntä, että “vauuu oletpa sä hyvä ensikertalaiseksi”. Tämä salaaharjoittelu siis selvisi vasta jälkeenpäin. Toisin sanoen, kusetti vaan, jottei hänen tarvitsisi näyttää yhtä heikkouttaan. Nyt ärsyttää! Ei olisi pitänyt kehua!

En ole paras mutta teen silti

Koko kirjoitukseni pointtini tässä on, ettei asioita mielestäni kuulu vältellä sen takia, ellei niissä ole paras ja voittamaton. Se on semisti epäinhimillistä olla kaikessa voittaja. Jokaisen pienet puutteet ja epäkohdat tekevät meistä juuri keitä olemme.

Lappu, jossa lukee "oot just hyvä noin".
Hei sinä, joka oot just hyvä noin: JÄTÄ MEILLE KYSYMYS WWW.BUENOTALK.FI/KYSY, NIIN VASTATAAN SULLE.

Paras ystäväni esitteli minulle juuri itse tehdyn huonekalun. Oli muuten pirun hienoa työtä tehnyt. Pienenä puutteena vaan tässä kyseisessä sohvapöydässä oli se, että se oli “hieman” vino. Niin vino, että kun pöydälle asetti vaikkapa puhelimensa, alkoi se hiljalleen valua kohti reunaa ja lopulta se tippui lattialle. Pirullinen ystävä kun olen, niin minähän nauroin niin paljon tälle asialle, että kyyneliä virtasi silmistä. Ystävääni vaan ei naurattanut. Ymmrrän kyllä, koska sen tekemiseen meni aikaa ja rahaa.

Mutta mielestäni tämä vino sohvapöytä oli ehkä sympaattisinta mitä olen pitkään aikaan nähnyt. Okei, ehkä vähän epäkäytännöllinen kun kahvikuppi slaidaa matolle, jos sen erehdyksissä jättää pöydälle yli 15 sekunniksi 😀 Mutta se oli kaverin ensimmäinen sohvapöytä koskaan. Virheistä oppii ja seuraava on varmasti suora, vaikka siitä saattaa ehkä puuttua laskutila… 😀

Tarkoitukseni siis tässä pienehköllä kettuilulla maustettuna yrittää alleviivata: Ei sillä ole niin väliä. Älä ota itseäsi liian vakavasti. Naura itsellesi. Opi virheistäsi. Väitän, että elämä on astetta hauskempaa, kun itseään, tekosiaan ja osaamisiaan ei ota liian vakavasti.

ps. Olet myös paljon mielenkiintoisempi, kun et ole niin hemmetin täydellinen <3

Kiusaaminen on kaikkien vastuulla

Opetusministeri Jussi Saramon mukaan kiusaaminen on nyt harvinaisempaa kuin koskaan 2000-luvulla. Uskoisko tuota? Onko kiusaajat nyt siis tauolla vai tapahtuuko se vaan niissä paikoissa, minne isoveljen valvoma silmä ei yllä?

Vaikka kiusaaminen kouluissa olisikin nyt vähäisempää poikkeustilanteesta johtuen, tapahtuu tätä yhä muualla. Tämän voi lukea jo ihan vaan lehtien otsikoista. Jokaisen vastuulla onkin toimia ylimääräisenä silmäparina ja käräyttää jokainen kiusaamistilanne, tapahtui se sitten kadulla, kotona, WhatsApissa tai netin syvimmissä syövereissä. Tilanteen löydettyä tulee myös toimia ja tehdä asialle jotain.

Kiusaamisen kitkeminen on yhteistyötä

Asia, mitä ei aina tule ajatelleeksi on se, kuinka helposti kiusaaminen täyttää rikoksen tunnusmerkit. Tuolloin se on poliisiasia. Vastuu puuttumiseen ei kuitenkaan koskaan ole vain yhden ihmisen hartioilla. Tässä on kyse suuresta yhteistyöstä kaikkien kesken. Helpoin tapa auttaa kiusattua on kertoa siitä eteenpäin. Tilanteen ratkominen on aikuisen ja ammattilaisten vastuulla.

Viivapiirros meemihahmosta, joka osoittaa sormella.
Mietityttääkö jokin sua? JÄTÄ MEILLE KYSYMYS WWW.BUENOTALK.FI/KYSY, NIIN VASTATAAN SULLE.

Yksinkertaistettuna meillä on kiusaaja, kiusattu, valtava määrä kenttäsotilaita sekä kenraalit. Kenraalit ovat tässä skenaariossa nyt ne aikuiset, joilla on työkalut kiusaamisen lopettamiseen. Kenttäsotilaita ovat sitten kaikki muut, paitsi kiusaaja ja kiusattu. Kenttäsotilaiden homma onkin se kaikkein tärkein, eli raportoida joka ikisestä kiusaamistilanteesta eteenpäin, jotta ylempi porras saa asian tiedokseen ja ottaa se työn alle.

Aikuisilla on ehkä työkalut kiusaamisen estämiseen, muttei mitään hajua missä ja miten se kiusaaminen tapahtuu.

Kaikilla on oma tehtävänsä

Hallitus on juuri julkaissut uusia toimenpiteitä koulukiusaamisen kitkemiseksi, mikä on aivan mahtava juttu. Mikään näistä ei kuitenkaan onnistu ilman jokaisen apua. Jokaista kenttäsotilasta tarvitaan skouttaamaan ja etsimään niitä pirulaisia, jotka muita kiusaavat. Kun sellainen löytyy, tulee hänet ilmiantaa. Ilmiantamisen jälkeen tilannetta seurataan, kunnes jotain alkaa tapahtua. Jos mitään ei tapahdu, tulee tästä ilmoittaa uudestaan ja uudestaan ja uudestaan… kunnes muutoksia alkaa tapahtumaan.  

Hallituksen julkaistujen linjamuutosten myötä pyritään lisäämään koulun henkilökuntaresursseja sekä lisäämään entisestään eri ammattialojen yhteistyötä. Tähän kuuluvat mm. koulupsykologit, nuorisotoimi sekä poliisi.

Rehtorien ja opettajien valtuuksia puuttua eri kiusaamistilanteisiin laajennetaan lakimuutoksilla. Heille annetaan siis enemmän oikeuksia puuttua. Jatkossa esimerkiksi kiusaajalta voidaan evätä opiskelu kahdeksi päiväksi. Kotiin pääsemisen sijaan, hän viettää ajan oppilashuollon asiantuntijoiden kanssa. Kuulostaa ihan hyvältä? Tästä ei kuitenkaan ole mitään iloa, jos ei kiusaajaa saada kiinni.

Onko poliisin apu vasta viimeinen oljenkorsi kiusaamiseen puuttumiseen?

Yksi tärkeimpiä seikkoja linjamuutoksessa on lisääntyvä yhteistyö poliisin kanssa. Monelta saattaa mennä nimittäin ohi se pieni seikka, että usein kiusaamistilanteessa täyttyy joku rikoksen tunnusmerkki. Kiusaamista tapahtuu eri tavoin, joten se voi myös täyttää usean eri rikoksen tunnusmerkit.

Videolla heidi kertoo, kuinka lopulta poliisi sai todella pitkään jatkuneen kiusaamisen loppumaan

Tässä rikosuhripäivystyksen sivuilta lainattu lista esimerkeistä, jollon kiusaaminen on rikos:

  • Kotirauhan rikkominen tai törkeä kotirauhan rikkominen
    kiusaaja häiritsee kiusattua kotirauhan suojaamassa paikassa, kuten kiusatun kotona tai kotipihalla. 
  • Viestintärauhan rikkominen 
    kiusaaja häiritsee kiusattua lähettämälle hänelle toistuvasti viestejä tai soittamalla kiusatulle. 
  • Salakuuntelu tai salakatselu 
    kiusaaja kuuntelee tai katselee teknisellä laitteella kiusattua ilman tämän lupaa. 
  • Yksityiselämää loukkaavan tiedon levittäminen tai törkeä yksityiselämää loukkaavan tiedon levittäminen 
    kiusaaja toimittaa lukuisten ihmisten saataville tietoja kiusatun yksityiselämästä. Teolla aiheutetaan kiusatulle vahinkoa tai kiusattuun kohdistuvaa halveksuntaa. 
  • Kunnianloukkaus tai törkeä kunnianloukkaus 
    kiusaaja esittää kiusatusta tiedon, joka ei ole totta ja joka aiheuttaa kiusatulle vahinkoa tai kiusattuun kohdistuvaa halveksuntaa. Myös toisen halventaminen esimerkiksi nimittämällä tai haukkumalla on kunnianloukkaus. 
  • Vapaudenriisto tai törkeä vapaudenriisto 
    kiusaaja estää kiusattua liikkumasta tai eristää tämän ympäristöstä. Vapaudenriistosta on kyse silloin, jos kiusaaja lukitsee kiusatun huoneeseen tai sitoo tämän tai kuljettaa kiusatun jonnekin vastoin kiusatun tahtoa. Vapaudenriistoa on myös yhteydenpidon estäminen. 
  • Laiton uhkaus 
    kiusaaja uhkaa kiusattua väkivallalla tai tappamisella. 
  • Vainoaminen 
    kiusaaja uhkaa, seuraa, tarkkailee, ottaa yhteyttä tai muulla tavalla vainoaa kiusattua niin, että kiusattu kokee pelkoa ja ahdistusta. 
  • Pakottaminen 
    kiusaaja pakottaa kiusatun väkivallan tai uhkauksen avulla sietämään, tekemään tai jättämään tekemättä jotakin. 
  • Lievä pahoinpitely, pahoinpitely tai törkeä pahoinpitely 
    kiusaaja tekee kiusatulle väkivaltaa tai vahingoittaa hänen terveyttään, aiheuttaa kiusatulle kipua tai saattaa kiusatun tiedottomaan tilaan päihteillä. 
  • Vammantuottamus tai törkeä vammantuottamus 
    kiusaaja aiheuttaa kiusatulle vaikean vamman tai sairauden. 
  • Tappeluun osallistuminen 
    kiusaaja osallistuu usean henkilön tappeluun, jonka seurauksena kiusatulle aiheutuu vaikea ruumiinvamma tai sairaus. 
  • Vaaran aiheuttaminen tai heitteillepano 
    kiusaaja aiheuttaa kiusatulle vakavan hengen tai terveyden vaaran. 
  • Työsyrjintä 
    kiusaaja kohtelee kiusattua syrjivästi tämän rodun, alkuperän, kielen, sukupuolen, iän, perhesuhteiden, sukupuolisen suuntautumisen, perimän, vammaisuuden tai terveydentilan taikka uskonnon, yhteiskunnallisen mielipiteen, poliittisen tai ammatillisen toiminnan vuoksi. 
  • Lievä vahingonteko, vahingonteko tai törkeä vahingonteko 
    kiusaaja hävittää tai vahingoittaa kiusatun omaisuutta. 

Lähde: Rikosuhripäivystys

Sanat Who, When, Where, How, 
Why ja What kehyksissä puisella pinnalla.

Milloin kiusaaminen ei ole rikos?

Kun tuota listaa lukee, tulee enemmänkin mieleen: millon kiusaaminen EI ole rikos? Mitä nopeammin asiaan puuttuu, sen parempi. Äläkä siis jää odottamaan että kiusaaminen muuttuu rikokseksi, vaan puutu heti. Koskelan karmeat tapahtumat onkin sitten esimerkki, mihin kiusaaminen pahimmillaan voi johtaa.

Lopuksi vielä meidän kanavan vinkit siitä, miten kiusaamista voidaan ehkäistä.

Koitetaan kaikki tulla toimeen.

Kiusaamisen sivulliset mädät omenat

Kuvasimme Mikaelin kanssa uutta videota aiheesta kiusaaminen. Tarkemmin vastasimme kysmykseen kuinka kiusaamista voi ehkäistä. Kesken videon kuvausten mieleeni juolahti vanha muistonriesa kiusaamisesta, joka aina tietyin aikavälein palaa minua häiritsemään. Päätin kertoa asiasta videolla ja tunteisiinhan se meni.

Tästä kyseisestä keissistä on nyt 19 vuotta ja silti se vaivaa minua yllättävänkin usein. Uskaltaisin väittää, että melko monella on samanlaisia ajatuksia ja katumuksia mitä minullakin on. Kyse on siitä, että en tehnyt yhtään mitään. Toivon, että tästä blogista voisi olla edes jollekin hyötyä ja mahdollisesti muuttaisi ne pelkät ajatukset, (joita meillä useimmilla on), myös teoiksi. Kiusaaminen, kun on aika paskamainen asia.

19 vuotta sitten olin seitsemännellä luokalla, ja about juuri näihin aikoihin, hieman ennen joulua, tämä tapahtuikin. Tuolloin rinnakkaisluokallani oli yksi poika, joka oli 13-vuotiaaksi ihan valtavan kokoinen. Ison kokonsa takia hänet otettiin silmätikuksi vanhempien kiusaajien toimesta.

Kävelimme ruokasaliin yhdessä, meitä oli siinä ehkä 5–6 pientä seiskaluokkalaista, kun yhdeksännen luokan pahin kiusaaja tuli paikalle mukanaan pari kätyriään. Eli niitä, jotka ei tee mitään muuta kuin höhöttää sen pääkiusaajan jutuille, mutta ovat ihan yhtä syyllisiä hyväksymällä ja tukemalla tämän kiusaamisen kaataen lisää bensaa kiusaajan liekkeihin. Kuin Harry Potterista tutut Crabbe ja Goyle.

Harry potter hahmot Malfoy, Crabbe ja Goyle seisovat kiusaajan näköisenä mustiin hienoihin takkeihin pukeutuneena.
WARNER BROS.

Tarinan Malfoy tuli sitten tämän ison pojan luokse, haukkui “rumaksi-läskiksi-hinttariksi” ja löi ihan täysiä häneltä ilmat pihalle. Melko välittömästi tuon jälkeen he poistuivat paikalta nauraen. Muistan hyvin ilmeen tämän kiusaajan kasvoilla, kuinka hän ylpeästi katsoi kätyreitään hakien heiltä egonsa pönkitystä. Kaikki vaan katsoivat vierestä.

Heti tilanteen jälkeen, ellei osittain jo sen aikana, luikkivat tiehensä myös kaikki seiskaluokkalaiset. Poislukien hän, jota oli juuri nöyryytetty ja hakattu sekä minä.

Sait just turpiisi, onko kaikki hyvin?

Muistan sen avuttomuuden tunteen niin hyvin. Olisin halunnut tehdä siinä tilanteessa jo jotain, mutta mitä? Olin kolme päätä kiusaajaa lyhyempi. En uskaltanut. Kun kaikki olivat poistuneet ja olin tuplavarmistanut, ettei pahikset ole enää palaamassa, kysyin viimein pojalta, kun hän hengitti raskaasti siinä lattialla käytävän kaappeja vastaan itkien: “Onko kaikki hyvin?”

Olipa typerä kysymys tuossa tilanteessa! Ei tietenkään ollut kaikki hyvin. Hän kuitenkin vastasi että oli, ja minä hölmönä vielä ostin tämän. Ajattelin, että se teko riitti multa, ja poistuin myös paikalta…

Se ei ollut varmasti viimeinen kerta, kun tällaista hänelle tapahtui. Voin vaan kuvitella mitä kaikkea muuta se henkilö koki! Tuosta olisi pitänyt kertoa joka ikiselle aikuiselle ja niin monta kertaa, että varmasti joku olisi auttanut tätä poikaa. Tiedän kuitenkin, ettei kukaan kertonut, eikä poikaa näin ollen autettu.

Me oltiin kaikki syyllisiä, kun ei autettu sitä poikaa.

Ei autettu siinä tilanteessa, eikä jälkeenpäin. Sillä ettei me tehty yhtään mitään, me hyväksyimme kaikki tämän tapahtuman, ja myös kaikki tulevat. Tekemättä mitään me kaikki annoimme kiusaajalle viestin, että hänen käytös on ok nyt ja jatkossa. Tämä oli todella huonosti hoidettu tilanne, ja tänä päivänä antaisin ison läpsäisyn pikku-Seballe ja käskisin toiminaan paremmin. Ikävä kyllä se on nyt liian myöhäistä.

Kiusaaminen ei ole mitään ilman yleisöään

Paljon on otsikoissa taas puhuttu kiusaamisesta. Tämähän ei ole mitenkään uusi ilmiö. Uutta ehkä kuitenkin on se, että kiusaamista tapahtuu yhä mitä useimmilla alustoilla. Usein kiusaamistilanteet kuvataan ja niitä jaetaan eri palvelujen kautta. Jos tätä miettii klassisen kiusaamistilanteen kautta, niin sehän on melko loogista.

Harvemmin kiusaamista nimittäin tapahtuu pelkän kiusaajan ja kiusatun välillä, vaan siinä on aina mukana ne sivulliset, yleisö. Kiusattu alistetaan, ja olennainen osa tässä traagisessa tapahtumassa on, että muut näkevät sen ja kiusaaja yrittää tällä nostaa omaa asemaansa. Muut antavat kiusaajalle voimaa jatkaa. Mitä rokkitähti olisikaan ilman yleisöään?

Harmaasävyinen kuva suuresta stadionin katsomosta, jossa muutama tuoli on sinisen värisiä.
PSST… ONKO SINULLA JOKU KIUSAAMISEEN LIITTYVÄ KYSYMYS? KYSY MEILTÄ TÄÄLTÄ ANONYYMINA! KATSO SAMALLA VASTAUKSEMME AIEMMIN ESITETTYIHIN KYSYMYKSIIN.

Sivulliset ovatkin siis melko oleellisessa roolissa. Jos heitä ei olisi siinä, ei kiusaamista tapahtuisi, ainakaan samassa skaalassa. Kiusaaja ei saisi tilanteesta samalla tavalla irti, kun kukaan ei ole hänen tekemisiään buustaamassa. Ne, jotka näitä kiusaamistilanteita katselee snäpissä ja muualla, ovat yhtä syyllisiä kuin kiusaaja.

Jos videoitu kiusaamistilanne saa valtavan määrän näyttöjä, viestii tämä juuri sitä, että jengi hyväksyy tämän. Ihan kuten minä ja ne muut seiskaluokkalaiset hyväksyttiin 19 vuotta sitten tekemällä ei-mitään.

On ihan turha puolustella omaa tekemättömyyttään sillä ajatuksella, että tämä oli varmaan viimeinen kerta. Paskat on! Se kiusaaminen jatkuu kunnes joku sen lopettaa.

Lopeta se, ennen kuin se edes alkaa

Mitä ihan jokainen voi tehdä on, että kiusaamista tai loukkaavaa kohtelua ei hyväksy missään muodossa omassa käyttäytymisessään ja puheissaan. Kiusaamisen polttoaineena toimii ilmapiiri, jossa muiden loukkaaminen tai toista halventava puhetapa sallitaan. Kun näitä selkeästi ei hyväksy, syntyy uusia tilanteita myös harvemmin.

Jos törmäät somessa kiusaamiseen, ilmianna se samantien. Älä katso näitä. Älä anna niille näyttökertoja! Tee selväksi, ettet sinä hyväksy kiusaamista. Kerro aina näistä tilanteista aikuisille, kavereille, sisaruksille ja puolitutuille. Levitä tietoa, jotta kiusattu saa apua ja kiusaaja joutuu ahtaalle. Mitä useampi näin tekee, sitä vähemmän uusia tilanteita syntyy. Älä anna kiusaajalle mitään syytä jatkaa kiusaamistaan.

Taas meni tunteisiin. Argh.

– Seba

Joulu on kiusoittelun aikaa!

DING DING DING joulu lähestyy! Spontaani ajatuksesi saattaa olla, että nyt siellä kirjoittelee taas yksi sellainen JOULUFRIIKKI. En varsinaisesti sanoisi olevani joulufriikki (ehkä ihan vaan friikki), mutta ympärilläni kyllä elelee sellaisia ja onhan se joulu nyt ihan kiva, myönnetään. Siinä on tietty oma fiiliksensä MUTTA…

Hassua joulussa on, että se tuntuu kestävän puoli ikuisuutta, mutta kuitenkin se ns. kliimaksi kestää vain todella pienen hetken. Eri ihmisillä tämä kliimaksi on varmasti eri kohdissa. Jollain se saattaa olla siinä ruokailun yhteydessä, jollain lahjojen avaamisesssa ja jollain ehkä siinä, kun se vihdoin ja viimein poistuu seurastamme. Ja jos rehellisiä ollaan niin kaikki muu mitä jouluun kuuluu, onkin sitten sieltä ja syvältä.  

LOPUTON KIUSAUS

Joulu on varsinaista tiisaamisen aikaa! Se on hyvinkin verrattavissa avokadon kypsymisprosessiin: odotan, odotan, odotan, odotan, oho meni jo. Tämä fiilikseni pohjautuu varmasti osittain lapsuudestani, jolloin jo syntymäpäivieni jälkeen heinäkuussa alettiin hiljalleen hieromaan ajatusta joulusta pitkin kasvojani. 

– “Kohta on JOULU! Olehan nyt kiltisti niin saat lahjoja!”

Ja minähän olin. Ei vaan ole mikään ihan pieni odotusaika tuollainen puoli vuotta kuuden vuoden iässä. Se on 1/12 koko sen hetkisestä elämänkaaresta. Kela på de!  

Yksikään lapsi ei muuten jaksa olla kiltisti tätä karmivan pitkää aikaa. Mitä lähemmäksi joulua tullaan, sitä piinaavammaksi paisuu se kiusaaminen, uhkaaminen ja stressaaminen. Kaikki ne joululaulut, koristeet, valot, kuuset yms. siinä tiisailemassa ja buustaamassa tätä tulevaa kliimaksia. Ja kokoajan joutuu olemaan varpaillaan. Sit ihmetellään miksi lapset sekoavat jouluaattona.

Psst… Onko sinulla joku JOULUUN liittyvä kysymys? Kysy meiltä täältä anonyymina! Katso samalla vastauksemme aiemmin esitettyihin kysymyksiin.

Ettei odotus nyt olisi liian helppoa, on joku valopää vielä keksinyt tähän prosessiin lisäksi pikkujoulutkin! Tällöin pääsee jo ensimmäistä kertaa maistelemaan hieman jouluruokia jotka ovat täysin b-luokkaa. A-luokkaa saa sitten vasta kuukauden päästä. Joku onnekas lapsi saattaa saada pienen lahjankin jo tuolloin. Mutta kyllähän lapsikin sen tietää, että tälläkin eleellä ostetaan ainoastaan aikaa. Ja sit taas odotetaan. Päiväkodit ja koulut ovat tulvillaan jouluteemaa, eikä mitään muuta ympärillä näe tai kuule kuin niitä hemmetin tonttuja ja joulukimalletta. Siltikään se joulu ei vaan tule. 

JA KIUSAUS SEN KUN JATKUU

Jotta odotus olisi vieläkin vi***maisempaa, joutuu niitä päiviä vielä laskemaankin pahalta maistuvien ja kuivien suklaiden avustuksella. Puhun siis suklaakalentereista! HYI! Näitäkin on eri variaatioita ja kaikki yhtä ankeita. On arpaa, joista ei koskaan voita yhtään mitään. On lelukalenteria, jotka sisältävät Kinder-suklaamuniakin pahempaa krääsää. Ja on vanhempien omatekoisia kalentereita, joka nyt vaan on jo epätoivoin huippu, yrityksenä pitää lapset enään jotenkin kasassa, etteivät revi toistensa päitä irti.  

Vuosi toisensa jälkeen loppuun kulutetut joulubiisit, -lorut ja rallatukset varmistavat viimeistään, ettei kenelläkään ole epäselvää mikä sieltä on piinallisen hitaasti tulossa.  

Jos jollakin on hermot jollain ihmeen kaupalla pysynyt kasassa tähän saakka, menetetään ne viimeistään, kun on jouluostosten aika. Lapset tottuvat yhä upeimpiin lahjoihin, samalla kun vanhempien paineet miellyttää näitä omia pieniä joulunaikaisia hirmuliskojaan kasvaa. Toinen pohtii että mitä sille kumppanillee nyt tänä vuonna ostaisi. V*tuiksihan se joka tapauksessa menee. Pusero on liian pieni, liian iso, väärän mallinen, väärän kokoinen tai että se on pusero eikä paita. Jotain vikaa siinä kuitenkin on. Miksi edes yrittää? 

VIHDOIN JA VIIMEIN

No, kun se suuri päivä jota on hypetetty nyt noin puolisen vuotta viimein koittaa, on ne paineet kasaantunut niin valtaviksi, että kova hermoisimmatkin siinä flippaa. Useimmat ovat kyllä jo flipannut siinä pitkin matkaa jo useamman kerran. Kaikki tämä alkaa aina hiljaa niin maltillisesti pikku tonttujuen säestyksellä ja kasvaa lopulta aivan sietämättömän kokoiseksi mörkölumipalloksi, joka sitten aattona tavalla tai toisella räjähtää jokaisen naamalle. Kun kaiken pitäisi olla täydellistä, on se sitä harvemmin.  

Hassua joulussa tosiaan on se, että se on ohi ennenkun edes tajuat. Jokaisella varmaan on se oma ah-hetkensä siinä jossain kohtaa pitkin tätä saagaa, mutta sopii kysyä, onko se kaiken tämän arvoista? Mutta ei muuta kun helvetin hyvää joulu vaan, pitäkää hermot kasassa! Ja minä siis olen vielä jouluihminen, vaikkei se ehkä ihan siltä kuulosta. Käy kyllä todella sääliksi niitä, jotka eivät oikeasti joulusta pidä. Joulua ei voi paeta mitenkään.

Oli leffa kuinka hyvä tahansa, ei se enää tunnu missään, jos sen ympärillä on ollut liikaa mölyä, etkä pääse kokemaan sitä itse. Sama joulussa, ihan liikaa hälinää. Näin jälkeenpäin ajateltuna, ehkä olenkin kuitenkin enemmän vappuihminen.  Se tulee, yllättää aina ja sit se menee. Tätä voisi joulukin joskus yrittää.  

-Iloinen joulutonttunne Seba 

Armotonta riitelyä ja kavereiden karkottamista

Seba täällä kirjoittelee piiiitkästä aikaan, moi. Olen monta kertaan aloitellut blogin kirjoittamisen, mutten oikein koskaan saanut kunnolla inspiraatiota aiheesta, ja sitten olen hylännyt koko ajatuksen. Nyt kuitenkin päätin (tiimikavereideni loputtomilla uhkauksilla ja painostuksella) ottaa itseäni niskasta kiinni ja kirjoittaa ihan vaan… jotain.

“Nyt en kuitenkaan aio keskittyä siirappiin vaan lähinnä tahmeaan ja pilaantuneeseen sinappiin.”

Mulla on tässä tosiaan aiheita juossut mielessäni vaikka kuinka monta, ja ehkä olenkin hieman yliajatellut koko juttua. Ehkä se paras kirjoitus lähteekin, kun vaan alkaa kirjoittamaan eikä liikoja mieti. Tämä blogikirjoitus tulee nyt kertomaan täysin 100 % omista kokemuksistani ja sisältää ehkä jopa hieman paljastuksia mitä ihan kaikki eivät lähipiiristäkään välttämättä tiedä, etenkään uusimmat tulokkaat. Aloitin seurustelemaan nykyisen vaimoni kanssa 13 vuotta ja 2 kuukautta sitten. Aika pitkä aika. Osa lukijoista on varmaan samanikäisiä kuin suhteemme. Tässä kohtaan joku varmasti jo miettii että hyi mitä siirappikirjoitusta tässä on oikeen tulossa. Nyt en kuitenkaan aio keskittyä siirappiin, vaan lähinnä tahmeaan ja pilaantuneeseen sinappiin. Tämä blogi tulee kertomaan riitelemisestä.

Ehkä helpointa onkin myöntää se nyt heti eikä jättää lukijalle arvioitavaksi. Kyllä, olin suhteemme alussa kovinkin mustasukkainen tyyppi. Ja niin oli vaimonikin (puhun nyt tässä kirjoituksessa vaimosta, vaikkei näihin aikoihin naimisissa siis luonnollisestikaan vielä oltu, vaan vasta tavattu). Olin btw tuolloin 19 ja hän 18.

Psst… Onko sinulla joku SEURUSTELUUN liittyvä kysymys? Kysy meiltä täältä anonyymina! Katso samalla vastauksemme aiemmin esitettyihin kysymyksiin.

Tikittävä aikapommi

Sen lisäksi että olimme mustasukkaisia, olimme (ja olemme) myös kumpikin persoonina melko räjähtäviä, mikä osittain onkin ihan kiva asia, sillä erimielisyydet saadaan nopeasti alta pois. Kumpikaan meistä ei ole millään tavalla mököttävää sorttia. Siinä on puolensa. Hyvä puoli tosiaan on se, että asiat saa pois alta heti eikä jää roikkumaan ja huono puoli on tähän liittyvä, eli ne asiat on saatava pois nyt ja heti! Mustasukkaisuuden ja räjähtävyyden lisäksi olimme myös kovin jääräpäitä kumpikin. Tätä olemme tosin vieläkin. Aika ihana kombo eiks vaan?

Olimme suhteemme alussa yhdessä siis melkoinen aikapommi. Huvittavaa vaan tässä on se, ettei me juuri muuten riidelty, paitsi kun kuvioissa oli kolmas pyörä nimeltään alkoholi. Silloin alkoikin räjähdellä. En tiedä mikä siinä oli, mutta se oli aika lailla varma juttu, että kun olimme yhdessä juhlimassa, riitelimme. Oltaisko pari kertaa onnistuttu olemaan ilman riitaa ja sekin varmaan johtuen siitä, että toinen joi vähemmän ja ymmärsi toimia järkevästi tilanteessa. Mutta jos kumpikin juhli, riitahan siitä tuli.

Näin 10-13 vuotta myöhemmin on jopa aika vaikea muistaa mistä nämä kaikki ylityperät riidat syntyivät. Ihan rehellisesti, en muista tarkalleen yhdenkään riidan syytä! Eikä syynä ole se, että oltaisiin oltu hirveässä humalassa tuolloin, vaan se että riitojen aiheina kertakaikkiaan oli jotakin niin typerää, ettei ne edes ole muistamisen arvoisia. Sanoisin että 99 % riidoista johtui siitä, ettei osannut antaa periksi. Ei osattu tehdä kompromisseja. Egojen yhteenotto. Juhlimme tuohon aikaan myös melko paljon, jolloin tästä voi kukin tehdä intron perusteella päätelmän, että riitelimme siis myös melko paljon.

Vaikka aivoni ovatkin selvästi tahtoneet unohtaa nämä kaikki riitelyaiheet, muistan kuitenkin hyvin sen kaiken sotkun, mitkä ne jätti jälkeensä. Me ei oltu ulospäin ehkä se kaikkein hehkein pari, koska kun meidän kanssa vietti iltaa, pystyi olemaan varma että jossain kohtaa taas räjähtää. Eihän se ole reilua ketään kohtaan. Tätä emme kuitenkaan tuolloin tajunneet.

Kahdestaan kaikki oli hyvin ja kavereiden kanssa juhliessa riehuttiin kuin mitkäkin villi-ihmiset. Ongelmana kun oli juuri se, ettei kyetty jättämään niitä riitoja myöhemmälle. Jos vaivasi että vaimo puhui jonkun toisen jäbän kanssa (KYLLÄ, riidat saattoivat saada alkunsa tämänkin tyyppisistä asioista), sitä ei vaan kyennyt pidättelemään vaan se syöksyi ulos systeemistä kuin mikäkin tulivuorenpurkaus. Ja koska me kummatkin olimme yhtä tuittupäitä, sitä paskaa ei sitten kuunnellut sekuntiakaan ja esimerkiksi näin sota saattoi saada alkunsa. Välillä paljon tyhmemmistäkin asioista. Kerran riitelimme muistaakseni avaimista. En ole vieläkään ihan varma, mistä se riita kokonaan kertoi tai sai alkunsa. Muistan vaan kuinka festareiden leirintäalueella huusimme mielipuolisesti toisillemme jotain näistä avaimista ja kaverit luikkivat ympäriltä pakoon.

Viimeinen niitti

No, mitä sitten lopulta kävi? Kyllä, olemme siis nykyjään naimisissa ja sanoisin että olemme oppineet jotakin. Emme kuitenkaan mitenkään kovin nopeasti ja ehkä myös hieman kantapään kautta. Oikeastaan tähän on kaksi versiota. Kerron ne molemmat. Yksi ystävämme päätti kerran, kesken yhtä megasuurta riitaa yksissä juhlissa, ottaa meidät kummatkin riitapukarit sivuun ja piti meille tunnin mittaisen saarnan siitä, kuinka v*tuttavaa meidän kanssa on juhlia kun aina riitelemme. Hän otti puheeksi kaikki menneet riidat ja myös iski totuuden päin kasvoja: kaverit eivät enää halua olla meidän kanssa, koska pilaamme aina hyvän tunnelman. Ja näinhän se oli. Sitä kun vaan ei sieltä adrenaliinivyöryn keskellä ymmärtänyt, että siitähän siinä oli kyse. Toisten illan pilaamisesta. Ystäviemme illan pilaamisesta. Me oltaisiin hyvin voitu niellä nämä erimielisyydet ja jatkaa niitä kotonamme. Näin ei kuitenkaan osattu tuolloin tehdä.

Riitoja ja erimielisyyksiä on parisuhteessa aina. Niiltä ei voi välttyä. Näitten käsittelyyn on monia tapoja ja se onkin jokaisessa parisuhteessa opeteltava asia. How I met your mother -sarjasta tutut Lily ja Marshall tekivätkin sitä, että laittoivat riitansa pauselle ihmisten ilmoilla, tai kun eivät muuten vaan jaksaneet sillä hetkellä riidellä. Tämän nyt voi kukin tulkita toimivaksi tai ei, mutta lopultahan ne riidat on kuitenkin käytävä. Tai… onko?

Toinen herättävä tekijä meidän tapauksessamme oli se, että viimein tajusimme riitelyaiheiden typeryyden ja opimme säätelemisen jalon taidon. Riidat ei ensinnäkään ikinä jatkunut aamuun, ne olivat niin turhia. Niitä harvemmin edes muistettiin aamulla, ne oli niin turhia. Ei niitä ollut mitään järkeä jatkaa myöhemmin, niin miksi edes aloittaa koko riitaa.

Ehkä suurimmaksi ongelmaksi oli muodostunut se, ettei juuri puhuttu näistä riidoista etukäteen. Eikä myöskään jälkikäteen. Ne käytiin sillä hetkellä läpi ja sitten ne kuopattiin. Jos niistä oltaisiin puhuttu enemmän heti alkuun, analysoitu mistä ne johtuivat ja miksi niitä oli, oltaisiin päästy varmasti paljon helpommalla. Ja ystävämme myös. Tajusimme lopulta että meillä on jonkinlainen luottamusongelma. Riidat lähtivät usein kasvamaan, kun alkoholin vaikutuksen alaisena estot pienenivät.

Anna asioiden olla, helppoa eiks vaan?

Kun lopulta opimme käsittelemään näitä riitoja, ei se sitten loppupeleissä enää ollutkaan niin vaikeaa. Se vaan vaati sen, että kummankin oli opeteltava antamaan olla. Harjoittelun myötä meistä tulikin lopulta aika hyviä tässä ja riidat loppuivat kuin seinään. Ihan tosi! Kun alkoi ottaa päähän, antoi vaan olla. Helpoltahan tämä kuulostaa näin sanottuna, mutta meidän tapauksessa älyttömän vaikeeta. Teimme sen kuitenkin kavereiden takia. Päätimme ettei koskaan enään riidellä muiden edessä.

Välillä se voi tuntua täysin mahdottomalta mutta asian voi miettiä näin: jos se on oikeasti iso asia, sen voi yhtä hyvin antaa odottaa myöhempään, laittaa pauselle, Lilyn ja Marshalin tapaan. Kun asiaa on saanut rauhassa itse miettiä hetken, on sen puheeksi ottaminen myös helpompaa eikä sitä välttämättä esitä niin jyrkästi. Omassa tapauksessa tajusinkin usein, ettei koko asiaa kannata ottaa enää puheeksi, koska aihe on niin tyhmä eikä sen puheeksi ottaminen johtaisi yhtään mihinkään. Ainoastaan riitaan. Lyhytkin ajattelutuokio saattaa tuoda ihan uusia tulokulmia ja sitä tajuaa tässäkin, ettei kyseessä ole aina siitä, kumpi on oikeassa. Kännissä etenkin saattaa tämän oivaltaminen olla melko mahdotonta ja siksi onkin parempi odottaa, kunnes pää selvenee.

Lähestymme kirjoituksen loppua, pikku pätkä enää.

En väitä, etteikö riitoja enää olisi. Tottakai on. Ne ovat vaan luonteeltaan täysin erilaisia. Parisuhteessa kyse on aina kompromisseistä ja yhteispelistä. Kun tämän tajuaa, asiat helpottuu. Tiedän myös parhaiten koko maailmassa, kuinka pääsen vaimoni ihon alle ja mitkä asiat ottavat häntä päähän. Pyrin välttelemään näitä asioita, koska riiteleminen on perseestä. Suhteemme alussa, nuorempana, vasta opettelin näitä asioita ja käytinkin niitä aseena riidoissa. Ei näin.

Nyt tässä on siis roikuttu yhdessä jo teini-iän verran. En voi täysin pokkana väittää, etteikö me enää koskaan riideltäisi muitten edessä, mutta riidat ovat korkeintaan enää kinastelua ja se nyt on mielestäni ihan ok nahistella sillon tällöin. Kunhan siitä ei tule säänöllistä ohjelmanumeroa jokaiseen illanviettoon. Kaikesta ei voi olla samaa mieltä toisen kanssa, eikä pidäkään olla. Jos olet suhteessa jossa riitelette paljon, älä lannistu siitä. Tämä on vaan asia, mitä pitää harjoitella. BLÄÄÄÄÄÄÄÄH tulihan sitä siirappiakin viimein!!!!

Pakko vielä riitelijänä todeta, että en ihan tajua suhteita, joissa ei koskaan riidellä! Siis miten se muka on mahdollista? En usko että tälläisiä oikeasti on. Se on vaan kulissia 😜

Herätys! Blogikirjoitus loppui. Nyt voit jatkaa selailua, vaikka videoidemme pariin. Kiitos kun torkuit mukana <3

– Seba, entinen riitapukari, nykyinen Romeo. NOT