Sä oot syypää mun yksinäisyyteen

Jos luen netistä artikkeleita yksinäisyydestä, monessa tunnutaan sanovan vaan, että “Juu kyllä ihmiset tarvitsee sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta, ja jos sitä ei saa niin voi kokea yksinäisyyttä, että aika ikävä homma ja hanki vaikka harrastuksia…”.

Mä olen tuntenut usein yksinäisyyden tunteita. Joskus ne on ollu hiljasia, pinnan alle kuopattuja, syrjäytettyjä ja kiellettyjä tunteita. Joskus ne saatto sokasta ihan täysin. Todellisuuden taju siitä, miten ihmiset kohteli ja välitti hämärtyi, kun syynäsi vaan kaikkia negatiivisia juttuja. Joskus myös neutraalit kommentit saatto kääntyä mun päässä negatiivisiksi. Välillä saatoin tunnistaa itessäni todella lapsellisia ajatuksia. “Kukaan ei välitä yhtään, kukaan ei haluu olla mun kanssa. Ketään ei kiinnosta miten mulla menee.” Oikeastaan aika ironista jälkeenpäin mietittynä, koska ei mua sillon kiinnostanu kunnolla miten muilla menee. Märehdin vaan itseäni ja mun kurjaa oloa.

Yksinäisyys aiheuttaa kipua samoilla aivoalueilla kuin fyysinen kipu. Yksinäisyyttä ei kuitenkaan voi desinfioida pois ja laittaa laastaria päälle. Yksinäisenä mä ainakin vetäydyin aika paljon vaan omiin oloihin. Tuntui, että se on ainoa vaihtoehto, kun “ei kukaan kuitenkaan halua olla mun kanssa”.

Mä myös pelkäsin, että onnistuisin hajottamaan nekin ihmissuhteet, jotka mulla oli jos hengailisin ihmisten kanssa. Siis niin älytöntä ja ristiriitasta… Tällaseen yksinäisyyteen on kuitenkin auttanut, kun on saanut juteltua omasta pahasta olosta ja ymmärtänyt, että yksinäisyyden aiheuttamat ajatukset ja pelot oli vaan mörköjä, ei totuuksia.

Oon kokenut myös toisentyyppistä yksinäisyyttä. Siinä yksinäisyyttä ei mulle ole aiheuttanut ihmisten puute, vaan ihmisten paljous. On tuntunut, että on liikaa ihmisiä, jotka vaatii multa jotain ja mä olen yksin niiden vaatimusten kanssa. Sillon oon ollut myös uupunut. Oon kokenut riittämättömyyttä ja päässä on ollut usein ajatus: “Mä en pysty tähän, tarviin jonkun apua”. En vaan oo välttämättä osannut pyytää sitä tukea muilta mitä oisin kaivannu. Sillonkin on ollut helpompi vaan jäädä märehtimään, että “kun ei kukaan kuitenkaan auta”.

Jotenkin oon ajatellu taas, ettei kenelläkään olis mielenkiintoa auttaa. Sit kun joku onkin huomannut sen ahdingon ja ollut ymmärtäväinen ja auttanut, on itselle tullut vaan tosi hölmö olo. Ei ihmiset lähtökohtasesti halua toisilleen pahaa, mutta yksinäisen päässä asiat alkaa helposti vääristyä ja asioiden mittakaavat saattaa paisua ihan äärettömiin.

Joskus oon ite kokenut tarvitsevani omaa aikaa, että saan asioita mun päässä selvitettyä. Yksinäisenä täysi eristäytyminen muista ihmisistä kuitenkaan tuskin auttaa. Yksinäisyyteen ei ole mitään yhtä ratkaisua, mutta yksi osa siitä pois pääsemistä on tunnistaa oma yksinäisyytensä, hyväksyä se, koittaa ymmärtää mistä se johtuu ja opetella miten sen kanssa tulee parhaiten toimeen.

On paha lähteä syyttämään muita omasta yksinäisyydestä, jos itse vaan makaa kotona (kuten mä tein). Joskus täytyy itse tehdä se aloite, lähteä pois kotoa ja kysellä mitä muille kuuluu. Kannattaa muistaa, että yksinäisyyskin on vaan vaihe elämässä. Jokainen on yksinäinen joskus, eikä yksinäisyys ole kenenkään syytä. 

MUUTAMA AJATUS SULLE:

  1. Sä olet arvokas just sellasena kuin olet, eikä yksinäisyys muuta asiaa.
  2. Yksinäisyys on vaan vaihe. Se voi olla todella vaikeaa, mutta sä pääset siitä yli.
  3. Yksinäisyys ja yksin oleminen eivät ole sama asia. Jos joku tykkää yksinolosta, sitä ei pidä lähteä kauhistelemaan, tai arvostelemaan.

Viime tippaan viivyttämisen taito

Viivyttely

  • yllättävän moni harrastaa
  • yllättävän moni on siinä hyvä
  • yllättävän monessa tilanteessa osoittautuu huonoksi ratkaisuksi

Mun oli tarkoitus kirjoittaa edes kaksi blogia kahden päivän aikana, maanantaina ja tiistaina. Maanantaina oli maanantaifiilis eikä homma vaan lähtenyt käyntiin. Tiistaina laskin sen varaan, että kirjoitan ne hetken päästä, sehän on ihan pikkuhomma… Keskiviikkona kello 1.07 löysin itseni kirjoittamassa aiheesta, josta mun ei alunperin ollut edes tarkoitus kirjoittaa.

Viivyttely, eli prokrastinaatio, ei ole sama asia kuin laiskuus tai pelkkä motivaatiopula. Viivyttelyä ei ole myöskään, jos jollakulla ei todella ole voimavaroja tehdä jotakin asiaa. Prokrastinaatio on yleisintä tilanteissa, joissa työn määrää on vaikea hahmottaa ja aikataulua ei ole tai se on epämääräinen.

Mikäs siinä… Kello 1.08 tekstiä pursusi aiheesta viivyttely. Minulla on ikävä kyllä paljonkin taipumusta viivyttää asioiden tekemistä. Tarvitsen sen oikean moodin, että saan asioita aikaiseksi. Mutta joskus asiat on vain pakko saada tehtyä ja silloin pitää laskea rima alas (kröhöm… kello 1.10, rima ON ALHAALLA).

Keskiviikko kello 1.13:

Nyt vaan teen edes jotain ja se riittää, piste.

Maanantain syy olla tekemättä, “tänään nyt vaan oli tosi maanantaifiilis…”

Tiistain syy olla tekemättä “mä teen sen ihan kohta”

Mitä tein tiistaina? Juttelin koko päivän kaverin kanssa puhelimella ja makasin myttynä lattialla.

Keskiviikko kello 1.16

Punainen lanka missä olet?! Läpsy poskelle. Koita vielä pysyä hetki hereillä!

Keskiviikko kello 1.17

Asioiden viivyttelyn jalo taito. Noniin siis… Voisin olettaa, että kaikki viivyttelevät jonkin asian kanssa joskus, oli se sitten koulutehtävä tai pyykinpesu. Haluaisin kuitenkin, että seuraavalla kerralla kun alat viivyttelemään kysyt itseltäsi: “Onko tämä ennen johtanut mihinkään hyvään? Millä todennäköisyydellä tämä nyt johtaa mihinkään hyvään? Mitä hyötyä viivyttelystä on minulle?”

Omat vastaukseni:

  • Viivyttely on joskus johtanut nerokkaisiin viime hetken ratkaisuihin, tai raivokkaaseen työskentelyyn, joka on myöhemmin palkinnut
  • Todennäköisyys huipputulokseen on pieni, sillä yleensä asia alkaa lopulta ahdistamaan vain enemmän ja jälki ei ole yhtä hyvää kuin ajoissa aloitettuna
  • Viivyttelystä ei oikeastaan ole mitään hyötyä, se tuottaa lähinnä ahdistusta, stressiä ja pahaa mieltä myös sille ajalle, jonka viivyttelen

Keskiviikko kello 1.22

NUKKUMAAN…

Jos sä oot samanlainen asioiden viime tippaan viivyttelijä kuin mä, kokeile Pomodoro-tekniikkaa. Tiedän, toi nimi saattaa kammoksuttaa (tarkoittaa italiaksi tomaattia), mut tekniikka on naurettavan yksinkertainen ja sitä voi hyödyntää esim. kouluprojektien tekemisessä.

Pomodoro-tekniikan idea on jakaa iso tehtävä pienempiin osiin ja keskittyä yhteen osaan kerrallaan. Välissä pidetään taukoja.

Valitse tehtävä, jonka tekemistä olet viivytellyt

  • Laita ajastin päälle ja omista 25 minuuttia elämästäsi intensiiviseen keskittymiseen ilman puhelinta yms muita häiriötekijöitä.
  • Pidä 5 minuutin tauko. Vaikein osa, ÄLÄ AVAA SOMEA NYTKÄÄN…
  • Toista 3 kertaa ja pidä pidempi tauko.

Voi olla että tää auttaa, voi olla että ei.

Näkökulmaa. Viivyttelystä voi seurata hyviä ja huonoja juttuja, enkä mä siis halua täysin monsterisoida koko hommaa. Viivyttely voi antaa asioille mittakaavaa, esim. “Kuinka tärkeä tää asia todella on mulle? Kuinka paljon vaivaa mun kannattaa uhrata tän asian eteen?” Usein nää asiat saattaa kuitenkin alkaa tuntua vaikeammilta ja ikävämmiltä mitä enemmän viivytellään. Olis tärkeetä, että tiedostaa viivyttelevänsä ja sitten kyseenalaistaa omia fiiliksiään: “Miksi mä nyt oikeastaan viivyttelen?”

Viivytelkää mun puolesta kuitenkin myös jatkossa, joskus se aiheuttaa neronleimauksia, joskus ei… Aika kusipäistä on kuitenkin viivytellä, jos se vaikuttaa myös muiden ihmisten elämään. Varmaan kaikki tietää jonkun, joka ryhmätöissä ei tee omaa osuuttaan, tai vetkuttaa sen tekemistä viime hetkeen… SE EI OO FRESH!

Joskus on vaan pakko ohittaa oma fiilis ja tarttuu toimeen.

KEHON VALTA

Kuinka usein sä oot miettiny, että sun maha ei oo hyvä? Mä oon miettiny sitä tosi usein. Oon hävenny mun omaa mahaa ilman syytä. Oon rajottanu mun syömistä, miettiny missä asennossa kannattais istua ettei tuu makkaroita, pitäny laukkua mahan edessä. Oon tuntenu huonoo omatuntoo, koska en oo muka liikkunu tarpeeks, sit liikuin ja tuli siitäkin paska fiilis.

Katoin pienenä vierestä kun äiti seiso peilin edessä ja puristeli vatsaansa. Sit mäkin tein niin. Kuuntelin kun muut ihmiset kommentoi mun ulkonäköä negatiivisesti ja positiivisesti. Hassua kyllä, ne negatiiviset kommentit jäi mieleen. Kasvoin vähän vanhemmaksi ja jatkoin mahan puristelua. Peilasin itteäni edestä ja sivulta ja katsoin mun vatsan tekemää kumpua, mietin etten voi käyttää ihonmyötäisiä vaatteita.

Katoin elokuvia joissa naiset oli hoikkia ja miehet lihaksikkaita. Näin vaatemainokset kaduilla ja bussipysäkeillä. Enkä varmaan ikinä unohda, kun alakoulussa terkkari sanoi, että “sulla on tuota ylipainoa, niin mitenkäs se syöminen”… Hyvää sekin kai tarkotti, mutta sillon pienenä ne sanat oli iso kolaus.

Yhdeksän henkilön paljaat vatsat.

Lyhyt tarina kaunis. Vaihdoin koulua, kasvoin pituutta, tulin itsevarmemmaksi ja tajusin kuinka tarpeetonta oli antaa mahan määritellä niin paljon. Puristelin mun mahaa peilin edessä, mutta nyt rakkaudella. En mä edes tiedä mitä tapahtu, mutta uskon että iso kiitos kuuluu mun upeille luokkalaisille yläkoulussa, jotka tsemppas mun itsetuntoa tosi paljon. Perseestä on, ettei kaikilla oo niin upeita luokkalaisia. Kaikilla olis kuitenkin yhtäläinen oikeus olla sujut oman kroppansa kanssa.

Jossain kohtaa myös kehopositiivisuus alko nostamaan päätään mediassa ja yhtäkkiä mäkin löysin somesta eri näkösiä ja kokosia ihmisiä. Vaatemainosten mallitkaan ei enää näyttäny kaikki samoilta. Vaikka muutosta on alkanut tapahtua, kulttuuri joka meihin on pesiytynyt on tiukassa. Edelleen jo pienet lapset tuntee huonommuutta niiden kehojen takia siinä missä aikuiset. Juttu ei myöskään oo mitenkään sukupuolivapaata, eikä homma rajoitu pelkästään vatsoihin. 

Ei oo mikään ihme, kuinka paljon negatiivisuutta me liitetään vartaloihin. Meillä on haukkumasanoja erilaisille vartaloille, mm. läski ja lauta on nimityksiä, jotka varmasti kaikki tietää. Sen lisäksi, että meillä on suht tiukka käsitys siitä minkälainen on hyvä kroppa, meillä on myös käsitys siitä millanen on huono kroppa. “Onpa sulla ohuet käsivarret, söisit enemmän!”, “Miten sulla on noin paksut ranteet?”

Pienetkin kommentit voi jäädä pahasti mieleen. Kommentoija ei välttämättä todellakaan edes tarkoita sanomaansa pahalla, se voi silti tuntua pahalta. Me eletään maailmassa, jossa arvostetaan kauneutta – mutta hyvin rajatusti. Ollaan rakennettu tää maailma joten meillä on myös valta purkaa se. Yhteiskunta, jossa ulkokuori on välillä arvokkaampaa kuin ihminen itsessään, ei mun mielestä ole oikein. 

Haluaisin myös tarkentaa mikäli tää ei ole jollekin vielä selvää. Ulkonäöllä on väliä. Se on monille ihmisille itseilmaisun keino. Sillä tehdään ensivaikutelma. Me ei kuitenkaan voida lokeroida tai arvottaa ihmisiä niiden kehojen perusteella. Nilkkojen paskuus, mahan koko, reisien pehmeys… Mikään näistä ei määrittele ihmistä. 

LISTA SULLE

  1. Älä vertaa sun kroppaa muihin. Tärkeetä on, että sulla on hyvä olla.
  2. Jos haluat kehua toisen ulkonäköä, kehu vaatteita, tyyliä tms, mutta älä kommentoi muiden kehoja edes neutraalisti, ne ei ole sun asia.
  3. Kukaan ei ole ikinä täydellinen, jossain kohtaa pitää vaan hyväksyä itsensä ja päättää että mä riitän.

Jos tykkäsit mun ajatuksista, seuraa mua IG:ssä https://www.instagram.com/i_id_a/ #mahamaanantai. Tein tästä aiheesta myös videon, käy kattomassa se Youtubesta.

Miten myöhästyä lahjakkaasti ekana työpäivänä

Olen ehdottomasti aikatauluihminen. Olen se ärsyttävä tyyppi joka motkottaa muille, kun ovat 5 minuuttia myöhässä. Toisaalta huolehdin, että asiat tapahtuvat ajoissa.

Alakoulussa jos nukuin pommiin aloin itkeä ja menin paniikkiin. Rukoilin äitiä soittamaan kouluun ja sanomaan, että olen kipeä. Äiti ei suostunut. Häpeissäni jouduin muutaman kerran astelemaan luokkaan ja lausumaan sanat “anteeksi, että olen myöhässä”. 

Yläkoulussa olin koko kolmen vuoden aikana vain muutaman kerran myöhässä koulusta. Kerran pamahdin yhteiskuntaopin luokkaan ja olin jo pahoitellut myöhästymistäni, kunnes tajusin, että luokka oli väärä ja ihmiset tuijottivat minua opettaja etunenässä. Kieltämättä hävetti.

Iltana ennen ensimmäistä kesätyöpäivääni Bueno-jengin parissa vitsailin, kuinka nyt varmastikin onnistuisin munaamaan homman ja nukkuisin pommiin. Kas kummaa, juuri niin siinä kävi… MINULLE, ihmiselle joka olen mieluummin 10 minuuttia etuajassa kuin minuutin myöhässä.

Heräsin, venyttelin, mietin että tulipas nukuttua hyvin, katsoin puhelinta. Kaksi soittoa ja viesti. Olen myöhässä. Työt alkoivat tunti sitten ja minulla menisi vielä toinen tunti matkaan. Pesin hampaita samalla kun ravasin ympäri asuntoa etsien tavaroita ja kiskoen vaatteita päälleni. 5 minuuttia ja olin ulkona. Pyöräilin metroasemalle. Metro tuli juuri sillä minuutilla. Istuin alas.

Tajusin, että olin lähtenyt ilman meikkiä, likaisilla vaatteilla, ilman kuulokkeita. Jäin pois metrosta ja vaihdoin bussiin. Määrätietoisesti harpoin toimistolle, jossa minulle naurettiin. Kukaan ei ollut vihainen, lähinnä hämmästynyt ja huvittunut. Nauroin itsekin. Oli absurdi ajatus, että kaikista maailman ihmisistä minä olin juuri myöhästynyt lähes kaksi tuntia ensimmäisenä työpäivänä. 

Eka työpäivän jälkeen tulin kotiin ja olin ylpeä itsestäni. En missään nimessä siksi että myöhästyin… Tai tekemäni ensivaikutelman takia… Olin ylpeä koska olin selvinnyt. En ollut rukoillut itkien äitiä soittamaan, en ollut lamaantunut enkä vetkutellut. Olin selvinnyt ja uskon, että se kokemuksena oli minulle antoisampi, kuin jos aamu olisi mennyt suunnitelmieni mukaan. Sen lisäksi en kuulemma ollut edes menettänyt mitään, vaan aamu oli ollut yhtä sähläystä. Oma myöhästymiseni oli ehkä vain piste i:n päälle. 

Tee näin:

  1. ÄLÄ TULE MYÖHÄSSÄ TÖIHIN (etenkään ensimmäisenä päivänä)
  2. Jos tulet, infoa työnantajaa tms. pahoitteluiden kera
  3. Pahoittele lisää kun vihdoin pääset paikan päälle
  4. Muista ettei myöhästyminen ole maailmanloppu, vaan ensi kerralla varmista, että herätyksesi on päällä ja tarpeeksi voimakkaalla äänellä!!!